Aamu aloitettiin jokseenkin vaivautuneissa tunnelmissa. Punahilkka antoi Suden nousta keittelemään aamukahvia ja laittelemaan aamupalaa, oltiinhan nyt Suden pesässä. Edes sänkyä hän ei tarkoituksellisesti ryhtynyt petaamaan sieltä viimeisenä ylös noustuaan. Pedatkoon Susi!
 
Kyllä Punahilkka oli eläessään jo tarpeeksi sänkyjä pedannut ja edelleen petasi omansa. Ei hän halunnut haalia itselleen enää lisää pedattavia eikä hänen ollut tarpeellista osoittaa toimeliaisuuttaan tai mitään muitakaan kotihengetärmäisiä luonteenpiirteitään. Ja tuskinpa Susi niitä odottikaan. Ihan luontevasti näytti vuoteen sijaaminen samoin kuin aamupalan laitto Sudelta sujuvan.
 
Aamukahvia juotaessa Susi taas rationaaliseen tapaansa jutusteli kaikenlaisista arkisista asioista.
Yöllä puhuttuihin asioihin ei kumpainenkaan enää palannut. Vähitellen ryhdyttiin tekemään kotiinlähtöä. Seuraavasta tapaamisesta ei puhuttu mitään. Punahilkka ajatteli, että hän sitä ei ainakaan ehdottaisi, ja oli mielessään jo varma, ettei Sudellakaan suurempia haluja ollut enää yhteyttä pitää. Hyvästiksi Susi sentään suuteli Punahilkkaa. Suurin sikaflunssapelko taisi olla jo voitettu. No, suudelmiakin on monenlaisia, senhän jokainen tietää. Voisi ehkä sanoa, että Susi kosketti huulillaan Punahilkan huulia.
 
Alkoi taas arki, ja Punahilkka punnitsi mielessään sitä saldoa, joka tapaamisesta oli jäänyt. Eipä se kovin kaksiselta vaikuttanut, ja nyt hän oli jo valmis luovuttamaan. Kaikkensa koki Punahilkka tehneensä eikä mielestään ollut liian aikaisin antanut periksi, mutta eihän mitään suhdetta väkisin voinut luoda, saati pitää yllä. Sudesta ei kuulunut mitään, ja niinpä Punahilkka päätti jättää taas kerran menneen taakseen ja kääntää katseensa kohti tulevaisuutta. Susimetsässä kyllä tuntui tutkittavaa löytyvän.
 
Puolen viikon maissa Sudelta yllättäen tuli s-postia. Viesti alkoi tavalliseen tapaan siten, että Susi kertoili jokapäiväisiä asioitaan ja töitään. Loppupuolella oli yllättävä lausahdus. Susi arveli lauantaisen tapaamisen olleen Punahilkalle pettymys, koska Susi oli ”vain maannut passiivisena  kuin hauki pohjassa ikään kuin tarkkailuasemissa”. Susi sanoi olevansa tapahtuneesta pahoillaan. Sen kummempia selityksiä ei tullut.
 
Vielä päätti Punahilkka vastata Sudelle ja valuttaa kerralla kaiken turhautumisensa Susi-paran ylle.
Hän aloitti postinsa sanomalla, että jos tapaaminen nyt ei suoranainen pettymys hänelle ollut ollutkaan, niin ainakin se hänen kannaltaan katsottuna oli ollut jokseenkin turha. Ei Punahilkkaa kiinnostanut susisuhde, jossa yhteistä aikaa kulutettiin vain samassa tilassa sen kummemmin toista huomioimatta.
 
Sellaisesta elämästä oli Punahilkalla omakohtaisia, vuosia kestäneitä kokemuksia omasta takaa vaikka toisille jakaa. Keskustella pitäisi Punahilkan mielestä, vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä, kertoilla tunteitaan ja tuntemuksiaan. Ylipäätään olla läsnä, niin että kummallekin tulisi tunne, että yhteisen ilman hengittämisen lisäksi oli tässä jotain muutakin yhteistä.
 
Suden lauantainen lausahdus siitä, että ”koska hän ei koskaan ollut saanut mitään erityiskohtelua, ei hän antaisi sitä muillekaan”, sai Punahilkan virtuaalikynän suorastaan sauhuamaan. Sellaisella asenteella ei Punahilkan mielestä kovin pitkälle pötkittäisi, sillä Punahilkan mielestä juuri toisen huomioiminen varsinkin suhteen alkumetreillä oli juuri se seikka, joka sitten osoittaisi, voisiko jatkon edes ajatella onnistuvan.
 
Punahilkka arveli, taas kerran, sitäkin, että tässä taisivat olla nyt niin erilaisilla haluilla ja tuntemuksilla varustetut susi ja hilkka toisiinsa tutustumassa, että sitä samansuuntaista tahtoa tuskin koskaan edes löytyisi, vaikka tuhat vuotta vierisi, ja kumpikin kaikkensa yrittäisi.