Sunnuntai-iltana lähdin taas kotiin. Aloin heti tutkia netistä, mikä tauti Vilpulla oireiden perusteella voisi olla. Sokeritauti tuntui todennäköisimmältä vaihtoehdolta. Se vain ihmetytti, että se ei kyennyt hallitsemaan rakkoaan eikä pyytänyt ulos, vaikka pissatti. Sunnuntaiaamuna oli ollut lätäkkö keittiön lattialla, ja maanantaiaamuna mies viestitteli, että myös maanantain vastaisena yönä oli sellainen ilmestynyt lattialle, vaikka Vilppua oli käytetty pissalla myöhään illalla.

Eläinlääkärikäyntiä varten olin jo antanut ohjeet miehelle, että Vilpulta piti ottaa virtsanäyte. Se pitäisi olla mukana, kun menisimme lääkärin pakeille. Olin ennenkin ollut koiran kanssa eläinlääkärillä näissä merkeissä ja tiesin, miten se kannatti ottaa. Täydellisestä hygieniasta ei olisi niin väliä. Virtsastahan tutkittaisiin vain sokeriarvo.

Koira tuskin suostuisi pissaamaan käskystä eikä ainakaan suoraan purkkiin. Niinpä piti käyttää apuvälineitä. Hyvä sellainen oli pitkävartinen löylykauha. Sen kun laittaisi virtsasuihkun alle, niin saisi hyvän näytteen eikä koirakaan häiriintyisi pissatessaan.

Maanantaina sitten soitin eläinlääkärille vastaanottoaikaa tilatakseni. Samalla kerroin, millaisia Vilpun oireet olivat. Myös eläinlääkäri kallistui alkudiagnoosissaan sokeritautiin, jonka hän sanoi kyllä olevan hoidettavissa lääkkeillä, jotka annettaisiin pistoksina. Virtsanäyte piti olla mukana, kun keskiviikkona veisimme Vilpun vastaanotolle, ja näytteenottoohjeet olivat samat, jotka jo miehelle olin kertonut.

Soitin heti miehelle, kun vastaanottoaika oli varmistunut. Hän kauhistui ajatusta, että hänen pitäisi ryhtyä Vilppua pistelemään joka päivä. Hänestä ei siihen olisi, eikä kukaan voinut häneltä sellaista vaatia. Niinpä piti ottaa ajatuksen alle se mahdollisuus, että meidän oli luovuttava Vilpusta. Ajatus tuntui hirvittävältä, mutta joskushan se aika kuitenkin olisi edessä.

Oma huolensa aiheutui siitä, että tytär, jonka koira Vilppu kuitenkin lopulta oli, oli edelleen Ranskassa. Paluusta ei ollut tietoa. Myös hänet piti valmistaa ajatukseen, että keskiviikkoinen eläinlääkärikäynti olisi Vilpun viimeinen matka. Tytär olisi halunnut olla mukana Vilppua saattamassa, mutta ymmärsi kyllä, että jos koira oli hyvin sairas, ei sen kärsimyksiä voinut enää pidentää tyttären paluuta odottamalla.

Niin sitten sovimme murhemielin, että kun keskiviikkona veisimme Vilpun eläinlääkäriin, ja jos siinä todettaisiin vaikeasti hoidettava sokeritauti, se nukutettaisiin saman tien ikiuneen. Oli turha jatkaa kenenkään kärsimyksiä pitkittämällä päätöksen tekoa vain siksi, että se oli vaikeaa, raskasta ja lopullista. Alkoi piinaviikkomme, vaikka pääsiäiseen oli vielä aikaa.