En oikein osaa sanoa, missä vaiheessa usko sai äidin ajatusmaailmasta niin suuren osan. Ainakin koko lapsuuteni ajan hän kävi seuroissa ja vei sinne tietysti meitä lapsiakin. Minulla on hämärä mielikuva, että jo äidin oma äiti olisi ollut lestadiolainen, mutta en ole siitä varma. Isän vanhemmat kuuluivat tähän herätysliikkeeseen, ja olisiko äiti sitten liittynyt siihen tullessaan taloon miniäksi. Luulen, että paine ainakin oli kova siihen suuntaan, sillä myös osa isän sisarista oli lestadiolaisia. Pojista kukaan ei tainnut olla sitä ainakaan julkisesti, ei isäkään.

Se, että toinen vanhemmista oli lahkolainen, toinen taas ei, aiheutti väistämättä ristiriitoja perheessä. Kun seassa vielä hääräsi helluntailainen Saima-täti, oli soppa kutakuinkin valmis. Isän en koskaan muista kieltäneen äitiä lähtemästä seuroihin, vaikka enhän kaikkea heidän välistään keskustelua voi mitenkään tietää. Joskus isäkin oli mukana, mutta sitä tapahtui tosi harvoin. Joka tapauksessa äiti meni seuroihin aina kun vain pääsi. Joskus niitä oli kotipaikkakunnallakin, joten silloin meneminen oli helppoa, mutta kyllä hän kävi niissä naapuripitäjissäkin.

Suurin tapahtuma oli tietysti jokakesäiset Suviseurat. Ne järjestettiin siihen aikaan aina Pohjois-Suomessa, joten jos sinne aikoi, oli seuroihin valmistauduttava kunnolla. Suviseurat ovat kesä-heinäkuun vaihteessa, joten asioita piti varmaan järjestellä aika tavalla, jotta saattoi lähteä.

Meistä sisaruksista vanhimmat olivat kaikki yhtä sisarta lukuun ottamatta sanoutuneet irti lestadiolaisuudesta. Jäljelle olimme jääneet siis me kaksoset. Meidät äiti yritti melkein väkipakolla pitää taivastiellä. Muistan, kun menimme oppikouluun. Alkajaisiksi äiti ilmoitti, että illanviettoihin ei meillä sitten ole mitään asiaa. Muutamaan sentään pääsimme, en muista millä verukkeella. Silloin ajattelin, että niin kauan kuin asun kotona, yritän totella, mutta sen jälkeen teen niin kuin minua huvittaa.

Ei seuroissa kulkeminen kuitenkaan mitään mukavaa ollut. Muistan aina sen ahdistavan tunnelman, joka minut siellä valtasi. En tuntenut olevani oikeassa paikassa. Saarnamiehet olisivat varmaan sanoneet sitä synnintunnoksi, mutta minusta se oli vain kauheaa ahdistusta. Myöhemmin, kun aloin ymmärtää asioita, aloin myös kapinoida sitä lakihenkisyyttä vastaan, joka tuossa uskonlahkossa on vallitseva.

Jo hyvissä ajoin ennen tulossa olevia seuroja minut valtasi levottomuus. En olisi halunnut lähteä, mutta miten sanoa se äidille, ettei hän suuttuisi ja alkaisi mököttää. Joskus pääsin pälkähästä vetoamalla päänsärkyyn. Mutta sitten teini-iässä oli tehtävä lopullinen ratkaisu, jotta minun  ei enää tarvitsisi päiväkausia elää ahdistuksessa. Tiesin, että helppoa se ei ole, mutta tehtävä, mikä tehtävä.