Vihdoin katedraalin ovet avattiin ja väki pääsi tungeksimaan sisälle. Todistusten saajille oli osoitettu omat paikat katedraalin keskiosista siten, että samalta ”linjalta” valmistuvat istuivat kaikki rinnakkain. Opinahjo, jossa tytär oli opiskellut, oli iso, joten suuren katedraalin keskimmäiset penkit tulivat aivan täyteen todistuksensa saavista opiskelijoista. Vieraat saivat hakea paikkansa, mistä löysivät.

Minä päädyin jonnekin sivulaivaan, josta ei juurikaan ollut näkyvyyttä katedraalin etuosaan, joka oli tapahtumien keskipiste. Onneksi aivan lähelläni oli televisioruutu, josta saatoin seurata, mitä edessä tapahtui. Välillä nousin kuvaamaan, mutta tytär istui niin kaukana, että kovin hyviä kuvia en hänestä zoomauksesta huolimatta saanut.

Olin kuvitellut, että tapahtuma olisi hyvin juhlallinen ja perinteitä noudattava tilaisuus. Aika äkkiä tuo kuvitelma karisi. Yhtenä syynä siihen, että kaikki tapahtui kuin liukuhihnalla, oli se, että todistuksen saavia opiskelijoita oli niin paljon, useita satoja. Ei siinä ollut aikaa pysähtyä pitkiksi toveiksi yhden ihmisen kohdalla. Muuten tilaisuus oli kestänyt todella kauan, kun se nytkin kesti jo yli kaksi tuntia.

Oppilaitoksen johtajan puheen ja muiden virallisten tervehdysten sekä lyhyitten musiikkiesitysten jälkeen alkoi todistusten jako. Ensin saivat todistuksensa ja diplominsa tohtoriksi väitelleet. Heitä ei kovin montaa ollut. Sen jälkeen aina jokaisen ”tiedekunnan” johtaja pyysi yhteen pötköön kaikki kyseisen tiedekunnan todistuksen saajat todistustaan hakemaan. Kun urakka oli selvä, pyysi tiedekunnan johtaja taas seuraavan tiedekunnan johtajan eteen omille opiskelijoilleen todistuksia jakamaan.

Ohjelmalehtisestä saattoi seurata, mikä ryhmä kulloinkin oli vuorossa. Niinpä osasin olla varppeillani ja terästää kuuloani, kun tuli tyttäreni ryhmän vuoro marssia eteen. Olihan se juhlallista kuulla oman lapsensa nimi mainittavan kaukana ulkomailla, vaikka muille paikalla olijoille se ei tietysti merkinnyt mitään. Hienoa oli sekin, että tytär ainoana ”ulkomaalaisena” oli selvittänyt opintonsa määräajassa. Kolmestatoista tämän ”kurssin” aloittaneesta vain viisi sai nyt todistuksensa ja kurssin täydellisestä suorittamisesta kertovan ”Master of art” -tittelin.

Kun seremoniat viimein loppuivat, tarjottiin opinahjon tiloissa vielä pientä purtavaa valmistuneille ja heidän omaisilleen. Ei sekään mikään päätähuimaavan hieno tilaisuus ollut. Ihmiset olivat kiireisinä päällysvaatteissaan ja tungeksivat tarjoilupöytien ääressä yrittäen ehtiä saada suuhunsa edes jotakin tarjolla olevista leivonnaisista.

Minusta vaikutti siltä, että tarjottavat jopa loppuivat kesken. Mutta tarkoitus ei tietysti ollut täyttääkään vatsaansa talon tarjottavilla. Mekin lähdimme tyttären ystävättären ja hänen äitinsä sekä tätinsä ja serkkunsa kanssa hienoon ravintolaan syömään. Sieltä oli jo etukäteen tilattu meille pöytä, sillä ravintolanpitäjä oli tyttären ystävättären äidin tuttuja.

Siinä sitä sitten kohta istuttiin ventovieraiden vieraskielisten ihmisten kanssa saman pöydän ääressä yrittäen epätoivoisesti saada selvää, mitä milloinkin kysyttiin. Loppujen lopuksi kaikki sujui hyvin, sillä jokainen ymmärsi, kun sanoin, ettei englanninkieleni ole paras mahdollinen. Hyvin sillä kuitenkin selvisin, kun tytär auttoi aina vaikeimmissa kohdissa.

Syötyämme lähdimme sitten kukin omille tahoillemme. Minä tarjouduin maksamaan tyttäreni ja oman ruokani, mutta se ei tullut kuuloonkaan. Maksajana toiminut ystävättären äiti totesi vain, että hän käyttää maksamiseen miehensä Visa-korttia. En ryhtynyt asiasta väittelemään, vaan annoin rouvan suosiolla maksaa.