Toisistaan tietämättä olivat sekä Liisa että Pekka ryhtyneet siis kertoilemaan keksittyjä tarinoita kihlatuistaan. Huvittavinta asiassa oli se, ettei kummallakaan sellaista edes oikeasti ollut. Liisa oli Pekasta eroon päästäkseen ”kihlautunut” entisen heilansa kanssa, joka nyt uudessa, työtovereille kerrottavassa tarinassa olikin muuttunut rumasta ankanpoikasesta joutseneksi: Ranskassa asuvaksi, venäläissyntyiseksi aatelismieheksi, mutta oli sentään ”perinyt” nimimuunnoksensa Pekalta.

Pekan ”tuleva kihlattu” Liisa taas makasi tarinan reporankana sairaalan teho-osastolla aivoinfarktin saaneena. Paranemisesta ei ollut varmaa tietoa, mutta heti pujotettaisiin sormus potilaan sormeen, kunhan tämä vain hiukkasenkin tajuaisi, mistä oli kysymys.

Oikeassa elämässä oli Liisan tilanne parempi. Hän nautti keksiessään yhä uusia käänteitä rakkaustarinaansa. Pekasta hän ei välittänyt tuon taivaallista eikä sen enempää entisestä heilastaankaan, joka tietämättään, Pekalle esitetyn version mukaan oli ”kihlannut” Liisan. Tuskin tämä kuitenkaan olisi suuremmin ihastunut, jos olisi tiennyt olevansa Liisan tarinan pelinappulana.

Pekka sen sijaan ei kovin auvoisissa tunnelmissa uinaillut. Vasta tänään päivällä oli Pekka työpaikallakin kertonut onnettomasti päättyneestä kihlareissustaan, jossa sentään saattoi ajan kuluessa olla jotain toivoakin. Nyt näytti kuitenkin siltä, että Liisa oli lyömässä luukut kokonaan kiinni, sillä tämähän oli ilmoittanut, ettei toistaiseksi aikonut vastata Pekan yhteydenottoyrityksiin mitenkään.

Mihin suuntaan hän nyt alkaisi tarinaa kehitellä? Aivan varmaa nimittäin oli, että työtovereita kiinnostaisi Liisan toipuminen ja kihlausaikeen eteneminen. Pakko oli varmaan sanoa, että Liisan tilassa oli tapahtunut äkillinen käänne huonompaan suuntaan, ja kihlajaisia saataisiin odotella vielä kauan. Saatoi käydä jopa niin, ettei niitä koskaan tulisikaan.

Sillä aivan kauhealta tuntui Pekasta ajatus, että joutuisi myöntämään keksineensä koko jutun. Sen kertomalla menettäisi hän kasvonsa kokonaan ja lopullisesti, ja häntä alettaisiin pitää höyrähtäneenä tomppelina, joka ei osannut erottaa tapahtunutta kuvitelmasta. Ei, totuutta ei Pekka koskaan paljastaisi, kävipä tässä sitten miten hyvänsä!

Sinä iltana kävi Liisa nukkumaan hymynkare suupielissään. Aamulla olisi oikein ilo kiirehtiä työpaikalle iloista uutista kertomaan. Ja miten mukavalta tuntui, kun sai laittaa mielikuvituksensa liikkeelle keksimällä yhä uusia juonenkäänteitä tarinaan. Kyllä elämä tuntui taas tosi mukavalta ja mielenkiintoiselta.

Mutta Pekka käpertyi sänkynsä nurkkaan yksinäisenä ja onnettomana. Koko maailma tuntui taas olevan häntä vastaan. Liisa oli menetetty, se alkoi näyttää jo jokseenkin varmalta. Miten hän jaksaisi aamulla nousta ylös sängystään töihin lähteäkseen? Mitä virkaa hänen surkealla elämällään enää oli? Tällaisiin mietteisiin Pekka nukahti joskus aamuyön tunteina. Uni oli levotonta ja painajaisten täyttämää. Kun kello aamulla soi heräämisen merkiksi, tunsi Pekka itsensä uupuneemmaksi kuin koskaan ennen elämässään.