Niin, poissa ovat ajat, jolloin oikeaa kirjettä saattoi odottaa, sen jännittyneenä lukea ja siihen sitten vastata. Poissa ovat ajat, jolloin kirjakaupassa käydessään valikoi erilaisia kirjepapereita ja kuoria omia tarpeitaan varten, tai ei muuten vain voinut olla ostamatta jotakin kuosia, kun se kerta kaikkiaan oli niin kaunista.

Itse muistan erään paperin jo vuosikymmenten takaa. Se oli halpaa, pohjaväriltään muistaakseni harmahtavaa ja sen arkit olivat isoja. Mutta paperi itsessään oli hienoa ja kahisevaa, silkkimäistä, ja sen jokaiseen arkkiin oli painettu koristeeksi erivärisiä kultakaloja.

Sille paperille eräänä nuoruuteni kesänä tilitin tuntojani joka päivä. Kirjeeni oli osoitettu ystävättärelleni, joka reissasi Euroopassa interrail –matkalla. Koska en voinut lähettää hänelle kirjeitä päivittäin, kirjoittelin pitkää jatkokirjettä, jonka sitten postitin, kun ystävätär palasi kotiin. Mahtoi siinä olla lukemista! Voin vielä hyvin muistaa, millaista maailmantuskaa silloin tunsin, ja tietysti se kaikki piti vuodattaa varsin pateettisin sanakääntein ystävättären luettavaksi.

 Olisipa hauska tietää, vieläkö mammuttikirjeeni on ystävättärelläni tallessa. Tuskinpa, sillä ystävyytemme on hiipunut vuosien saatossa erilaisten elämäntilanteiden tullessa kummallekin eteen. Monien muuttojen yhteydessä ovat kirjeet varmasti hävinneet tai hävitetty.

Itse harmittelen nykyisin suuresti sitä, että olen hävittänyt kaiken kirjeenvaihdon, mitä silloin aikanaan monien ihmisten kanssa kävin. Hävityshetkellä ne eivät tuntuneet tarpeellisilta, saati arvokkailta säilyttää. Ne olivat ainoastaan turhaa painolastia, josta piti päästä eroon, kun uusi asuinpaikka uusine asioineen kutsui.

Nykyisin ne olisivat lähes kultaakin arvokkaampia: eivät toki muille, mutta minulle itselleni. Olisi mukavaa selata ja lukea vanhoja kirjeitä, joita vastauksina omiin vuodatuksiini olen saanut. Ja tietysti vielä jännittävämpää olisi lukea niitä kirjeitä, joita itse olen kirjoittanut.

Analyysiin taipuvaisena luonteena löytäisin sieltä varmasti yhtä jos toistakin sen hetkistä sielunelämääni kuvastavaa, kukaties viitteitä siitä, miten nyt asiat koen. Luultavasti lukisin niitä myös posket punoittaen: olenko tosiaan kirjoittanut joskus tuollaista soopaa? Ja täysin vakavissani?

Mutta jos nyt noloutta aiheuttavat asiat olisivat siinä luettavissa paperille kirjoitettuina, ei kai muuta voisi kuin todeta, että totta tuo näyttää olevan. Liekö sittenkin parempi, että ovat hävinneet!