Odotan asemalla junaa jännittyneenä. Olen kokenut matkustaja eikä minua nyt yhden junamatkan pitäisi jännittää. Mutta niin vain sydän pampahtelee rinnassa, ja hiki nousee otsalle, vaikka on kuulas ja raikas syyspäivä.

Mikä minua oikein jännittää? En osaa sanoa, mutta yksi syy voi olla se, että en lainkaan tiedä, minne olen matkalla. Sitäkään en tiedä, matkustanko yksin vai saanko matkaseuraa. Minun vain käskettiin tulla asemalle suunnilleen näihin aikoihin ja nousta junaan, joka paikalle ensimmäiseksi porhaltaa.

Kuka käski? Eihän minua niin vain käsketä. Kuulostaa omissakin korvissani hullulta, kun sanon, että sisäinen ääni sanoi niin. Minä, joka yleensä pidän humpuukina ”sisäisiä ääniä” ja niitä kuulevia enemmän tai vähemmän päästään tärähtäneinä, en ollenkaan epäröinyt tai ihmetellyt, tottelin vain. Tässä nyt seison odottamassa junaa, joka vie minut ties minne.

Sieltä juna jo saapuukin. Se on aivan tavallinen matkustajajuna, ja siinä on kymmenkunta vaunua. Kun se pysähtyy, ei kukaan nouse siitä laiturille jäädäkseen tälle asemalle. Samassa tajuan, että minä olen ainoa tätä junaa odottava ja siihen pyrkivä matkustaja.

Alan jo katua, että ollenkaan tulin tänne. Olisi minulla ollut muutakin tekemistä. ”Sisäinen ääni”, pah, ajattelen ja olen jo kääntymässä kannoillani, kun aivan kohdalleni pysähtyneen vaunun ovi aukeaa, ja joku selvästi työntää minua selästä kohti avonaista ovea. ”No, Sissi, menehän siitä, että päästään jatkamaan matkaa”, olen kuulevinani jonkun kuiskaavan korvaani. Minun on noustava vaunuun, sen ovi sulkeutuu takanani, ja juna lähtee nytkähtäen liikkeelle. Enää en voi perääntyä. Matka on alkanut.

Vaunun eteisessä vilkaisen taakseni nähdäkseni, kuka minua oikein puhutteli ja selästä työntämällä melkein pakotti nousemaan junaan. Mutta vaikka kuinka tiirailen molempiin suuntiin ja varmuuden vuoksi kurkistan vielä vessaan ja matkatavarahyllyllekin, en näe ketään. Olen aivan yksin vaunun numero 57 eteisessä, ja juna kiihdyttää jo vauhtiaan viedäkseen minut kohti tuntematonta määränpäätä.

Ei kai tässä muu auta kuin haeskella istumapaikkaa. Mieleeni juolahtaa, että en muistanut ostaa lippua asemalta. Saakohan lipun tästä junasta, ja minne oikein sanon olevani menossa? Ellei lipun ostaminen onnistu, pistääkö konduktööri minut kävelemään, kun jäniksenä yritän matkustaa. Hätäännys kouraisee rintaani, mutta sitten ajattelen, että kaikki kyllä selviää, kunhan lipun tarkistamisen aika tulee. Olen elämässäni selvinnyt paljon pahemmistakin paikoista, naurahtelen jo mielessäni lapsuudesta tutuksi tulleelle hätäännyksen tunteelle.

Avaan vaunun numero 57 oven ja astun sisään. Pysähdyn ovensuuhun tutkimaan tilannetta. Ensisilmäyksellä vaunu vaikuttaa aivan tyhjältä, mutta sitten huomaan jonkun istuvan vaunun etuosassa ikkunan vieressä. Tuo joku on ilmeisesti syventynyt lukemaan, mutta täältä asti en näe muuta. Vain kumarainen, vaalea pää kääntyilee hiukan lukemisen tahtiin, ja välillä katse nousee silmäilemään ohikiitäviä maisemia.

Koska vaunussa olija ei vaikuta kovin kiinnostuneelta lukemastaan, vaan vilkuilee tämän tästä ulos, päätän hakeutua istumaan hänen lähelleen. Onhan rattoisampaa taittaa matkaa tuntemattomaan, jos voi jutella samalla jonkun kanssa. Ehkä tämä ihminen tietää senkin, mihin olemme matkalla, sillä minulla ei edelleenkään ole asiasta harmainta haisua.

Niin sitten vaellan koko vaunun läpi ja pysähdyn tuon yksinäisen matkustajan kohdalle. Nyt huomaan, että hän onkin nuori tyttö, siinä yhdentoista ja kuudentoista ikävuoden välillä. Hän katsahtaa totisena minuun, mutta kääntää päänsä yhtä nopeasti poispäin. Panen merkille hänen kummallisen vanhanaikaisen pukeutumistyylinsä. Vaatteet ovat kuin jostain kuusi-, seitsemänkymmentä -luvulta peräisin. Ne ovat kyllä siistit ja luultavasti sen ajan muodin mukaiset, mutta silti sopimattomat vuoteen 2014. Tytöllä on silmälasit, ja nekin ovat tuon ajan muotia. Puoliväliin poskipäitä ulottuvat valtavat kehykset lähes peittävät tytön kasvot.