Niin alkoi taas innokas viestinvaihto välillämme. Eräänä tammikuisena viikonloppuna minulla oli koulutusta sillä suunnalla, missä mies asui. Kuinka ollakaan mies alkoi taas puhua tapaamisesta. Minulle se kyllä olisi käynyt, sillä koulutuspaikasta oli enää kivenheiton matka miehen luokse.

Koko perjantai-illan viestittelimme ahkerasti puolin ja toisin. Välillä minun piti lähteä auton akun latauspuuhiin entisen aviomieheni luokse. Olin edelliskesänä ostanut käytetyn auton, ja sen akku oli näillä kovilla pakkasilla tullut tiensä päähän. Nyt ex-mieheni ystävällisesti lupasi laittaa akun lataukseen, että se aamulla olisi lähtökunnossa.

Mies kertoi, että hänelläkin oli poika taas kylässä, mutta tämä lähtisi jo varhain lauantaina äitinsä luokse. Lauantai-ilta, jolloin minä aikaisintaan ehtisin visiitille, sopisi siis hyvin. Voisin ajella suoraan koulutuksesta miehen luokse, niin aikaa ei tärvääntyisi edestakaiseen ajelemiseen. Mutta mitä pitemmälle perjantai-ilta eteni, sitä epävarmemmiksi kävivät taas miehen viestit. Lopulta näytti siltä, että tapaaminen joka tapauksessa onnistuisi.

Aamulla pakkanen paukkui lähes kolmessakymmenessä pakkasasteessa, kun huurteisten puiden reunustamia teitä pitkin ajelin koulutukseen. Sisätiloissa onneksi oli lämmin, ja oppi tarttui tai oli tarttuvinaan päähäni jollakin lailla.

Kun päivä kääntyi iltapäivän puolelle, päätin kysäistä mieheltä, millainen oli tilanne tällä hetkellä. Lähetin hänelle tekstiviestin, jossa kysyin, kääntäisinkö autoni nokan koulutuspäivän jälkeen kohti miehen kotia, vai suuntaisinko kotiin viettämään yksinäistä lauantai-iltaa.

Tyrmistyneenä luin miehen vastauksen. Tapaaminen peruuntuisi jälleen kerran. Suunnitelmat olivat taas muuttuneet, ja poika viettäisikin koko viikonlopun isänsä luona. Olin niin pettynyt, että minun teki mieleni itkeä. En sitä kuitenkaan voinut tehdä siellä ihmisten keskellä. Koulutuspäivä oli saatettava loppuun, vaikka miltä olisi tuntunut.

Kun se sitten viimein loppui, lähdin kotiin. Siellä surin vähän aikaa pahaa oloani. Sillä vaikka taaskin melko varmasti olin tiennyt, miten tapaamisen kävisi, oli silti jossain mieleni sopukoissa kytenyt pieni toivonkipinä. Kauaa en kuitenkaan jaksanut asiaa murehtia. Se ei ollut sen arvoinen, sen käsitin. Päätin ryhdistäytyä, tartuin imuriin ja siivosin hetkessä kodin viikonloppukuntoon.

Heti tuntui paremmalta. Miehen petturuus oli jo niin monta kertaa tullut toteen näytetyksi, ettei mokoman lieron takia kannattanut tuhlata enempää aikaa ja energiaa. Näin päätin taas pyhästi, vaikka tiesin, että heti ensimmäisen tilaisuuden tullen porhaltaisin hänen luokseen kuin heikkopäinen hölmö, joka oikeasti olinkin.

Mies ei kuitenkaan jostain syystä halunnut tavata minua. Mikä se syy oli, siitä minulla oli vain aavistuksia. En aikonut ryhtyä niitä tivaamaan ja kyselemään. Aikuinen mies, leikki toisen tunteilla eikä uskaltanut seisoa sanojensa ja lupaustensa takana. Aivan turhaan tuhlasin aikaani mokomalle arkajalalle. Ei minulla ollut myöskään haluja ryhtyä miehen ongelmia selvittämään. Selvittäköön ne itse, vaikka tuskin mies edes ymmärsi, että hänellä oli pahemmanlaatuisia ihmissuhdeongelmia.

Sen verran mies minua kuitenkin edelleen kiinnosti, että päätin katsoa, miten hän toimisi tästä eteenpäin. Nyt minua alkoi kiinnostaa se, kuinka kauan mies pelaisi tätä peliä, sillä pelistähän tässä oli kyse. Mutta nyt päätin minäkin ottaa osaa siihen. Kyllä minä hyvin osaisin tällaista peliä pelata, kunhan säännöt olivat selvillä. Nyt viimeistään ne olivat minulle kirkastuneet.