Näin vuoden kohta vaihtuessa on tapana usein muistella mennyttä vuotta ja sen mukanaan tuomia asioita. Yksi vuosi, kaksitoista kuukautta, viisikymmentäkaksi viikkoa ja kolmesataakuusikymmentäviisi päivää on taas eletty ja takanapäin: ne ovat iäksi menneet, koskaan ei niitä enää takaisin saa.

Menneitä päiviä voi miettiä moneltakin kantilta riippuen siitä, minkä kokee itselleen tärkeäksi. Koko maailma, sen ihmiset ja tapahtumat voivat olla tärkeitä jollekin; ainakin historiankirjoitus on taas saanut paljon lihaa luittensa ympärille. Oma maa ja kansakunta vaiheineen voi kiinnostaa monia, mutta useimmat meistä kuitenkin rajoittuvat mietteissään pienempään piiriin. Perhe, suku ja lähiympäristö muodostavat sopivan kokoisen, vielä hallittavissa olevan alueen, mutta loppujen lopuksi ainoastaan itsestään ja omista kokemuksistaan voi tietää lähes kaiken ja vain niitä on mahdollisuus muistella ja arvioida kutakuinkin rehellisesti, mikäli niin haluaa.

Niin, kutakuinkin, sillä kuten tiedämme, ajalla on tapana kullata muistot, ja monet kuluneena vuonna alkaneet asiat ovat edelleen keskeneräisiä, joten mitään varmaa loppupäätelmää ei niistä voi tällä hetkellä tehdä. Elämähän on jatkuvaa liikettä ja muutosta, ei mikään pysähtynyt olotila, jonka voi sektori kerrallaan ottaa suurennuslasin alle, tutkia sen jokaisen särmän ja lopuksi kirjoittaa tarkan raportin kaikesta havaitsemastaan.

Tasan vuosi sitten kirjoitteli Punahilkka kokemuksiaan kuluneesta vuodesta, joka oli tuonut hänen elämäänsä monta muutosta. Tärkein niistä oli varmaankin avioero, joka sitten johti taas moniin muihin tapahtumiin. Palaamatta enää vanhoihin asioihin, joista monet, kuten äsken todettiin, ovat edelleen ”keskeneräisiä”, siirtyvät Punahilkan ajatukset vuoden takaiseen aikaan…

Ennätyspakkasten paukkuessa Suomessa istui Punahilkka alkutalven kotona deittaillen ja blogiaan päivitellen. Treffeillä tuli käytyä aina silloin tällöin, mutta mitään pysyvämpää ei niistä jäänyt käteen. Uusi harrastus vei vapaa-ajasta oman osansa.

Niin kului talvi ja päästiin kevääseen. Sen myötä tuli uutta vipinää myös Susimetsään. Mutta Punahilkka oli epävarma. Mitä tässä pitäisi tehdä? Sitten hän päätti olla tekemättä mitään ja antaa ajan näyttää, mitä tuleman pitää.

Kesä meni reissatessa ympäri Suomenmaata ja vähän ulkomaillakin. Punahilkka oli iloinen ja tyytyväinen elämäänsä. Kaikki oli hyvin. Oli terveyttä, oli mitä ihanin kesä, oli tyydytystä kaikilla elämänaloilla ja vielä syksyllä tiedossa muutoksia työtehtävissä.

Susipoluilla Punahilkka vieraili aina joutessaan. Joskus siellä hiippaili harmaaturkki, jonka kanssa polut risteytyivät, mutta siinä kaikki. Punahilkka ei halunnut tyytyä puolikkaaseen tietäessään, että kokonainenkin oli mahdollista saavuttaa. Kyllä hänelle tietenkin aina silloin tällöin tehtiin selväksi, että parasta olisi vain ottaa se toiseksi paras, ennen kuin kävisi niin, ettei enää sitäkään saisi.

Mutta Punahilkka ei korvaansa kallistanut tuollaisille varoituksille. Ei hänellä ollut kiirettä. Hän oli vapaa ja nautti vapaudestaan. Jos polulle osui mukava susi, mikä esti iloitsemasta siitä. Ellei taas osunut, oli mukava olla ihan itsekseenkin.

Syksyllä alkoi uusi työ. Se vaati tietenkin oman osansa, mutta Punahilkka oli ehtinyt jo siihen ikään, ettei työ enää ollut hänen koko elämänsä. Hän hoiti sen parhaalla mahdollisella tavalla, muttei aikonut ottaa harmaita hiuksia asioista, joille ei mitään voinut.

Sen sijaan kirjoitustyöt alkoivat viedä entistä enemmän hänen aikaansa. Vanhan blogisivuston lakkautuksen myötä tuntui hänestä jonkin aikaa kuin olisi ollut tyhjän päällä. Mutta sitten alkoi kirjoittelu taas sujua. Susitarinoita syntyi tasaiseen tahtiin, ja loppuvuonna  tapahtui jonkinmoinen muodonvaihdos. Punahilkasta tuli kärpänen kattoon: tarkkailija ja ”analysoija”, terävä havaintojen tekijä ja suorasanainen arvioitsija.

Se ei kaikissa piireissä kovin hyvää verta herättänyt, ja Punahilkka sai kuulla olevansa jos jotakin aina sen mukaan, kuka mielipidettään hänestä oli lausumassa. Mutta Punahilkka ei ollut koskaan ollut kameleonttimainen värinsä vaihtaja tai miellyttämishaluinen takinkääntäjä. Hän oli oman tiensä kulkija, tiesi ja tunsi oman arvonsa ja sen millainen oli. Jos joku hänestä mitä tahansa ajatteli ja sanoi, ei se tarkoittanut sitä, että hän sellainen olisi ollut.

On vuoden viimeinen päivä. Punahilkka sulkee kohta läppärinsä lähetettyään ensin bittiavaruuteen yllä olevan tekstin. Hän on tyytyväinen, iloinen ja onnellinen. Monet asiat ovat tulleet valmiiksi, mutta monet ovat myös kesken. Ja miten paljon hän onkaan oppinut ihmisistä! Elämä on ihanaa, täynnä jännitystä ja uusia asioita. Koskaan aamulla herätessään ei voi tietää, mitä alkava päivä tuo tullessaan.

Siinäpä se elämän ihanuuden salaisuus juuri taitaa ollakin!