Kuin huomaamatta oli marraskuinen hämärä iltapäivä vierähtänyt vielä hämärämpään iltaan. Kun puhelu viimein loppui, jäi Punahilkka hiukan sekavin miettein istumaan kännykkä kädessään. Kahvinloppu oli jäähtynyt kuppiin ja kynttiläkin kohta palanut loppuun.

Ulkona satoi edelleen rännänsekaista, jäätävää hyhmää. Tuuli, jossa jo selvästi saattoi aistia lähestyvän talven ja sen ankaruuden, riuhtoi ja repi alastomien puiden oksia riipien niistä vielä viimeisetkin lehdenriekaleet kuin osoittaakseen oman, kaikennielevän voimansa. Tuulen kourissa kaarelle taipuvat puut yrittivät taistella sen voimaa vastaan haluten edes nuo viimeiset kesän muistot tallettaa ja säilyttää oksantyngissään. Mutta voimakkaamman edessä oli taivuttava, se oli luonnonlaki.

Punahilkkakin tunsi olevansa kuin yksinäinen alaston puun. Hän seisoi yksinään maan sydämellä, kun tuulet jokaisesta ilmansuunnasta vuorollaan viuhuivat hänen ympärillään. Juuri äsken oli leppeä kesätuuli hyväillyt hänen poskeaan tuoden terveiset jostakin paremmasta, joka vielä joskus olisi Punahilkankin saavutettavissa. Silloin oli ollut helppo hymyillä, avata sydämensä ilolle ja antaa auringon lämmittää jokaista kohtaa itsessään.

Mutta sitten saapui kylmä ja jäätävä syystuuli, joka vei mennessään kaiken ilon ja lämmön Punahilkan elämästä, sammutti valon hänen silmistään ja muistutti kolkolla, kylmäkiskoisella tuiverruksellaan, että ei pitänyt Punahilkan liikoja odottaa elämältä. Eronnut, yksinäinen nainen oli Punahilkka, jo viidenkymmenen vuoden maagisen rajapyykin saavuttanut ja reilusti ylittänytkin; turhaa oli enää haikailla onnen ja ilon perään.

Olisi vain tyytynyt osaansa, vaikkei se kaikin ajoin niin kehuttava ollutkaan. Oli kuitenkin elämä, lapsi, työ, koti, harrastuksia, kaikki tarvittava maallinen hyvä, jokunen ystäväksikin kutsuttava. Kyllä siihen pitäisi tyytyä, kun kerran aviosuden oli elämästään pois heittänyt. Mistä kuvitteli Punahilkka enää uutta sutta vierelleen löytävänsä? Koko ajatushan oli aivan naurettava! Ainakin pitäisi olla vähän nöyrempi ja alistuvampi; ei tuollaista päällepäsmäriä kukaan huolisi!

Tällaisia huohotti syystuuli Punahilkan korvaan, härnäsi, ilkkui ja kiehnäsi ympärillä. Ja kohta saisi se seurakseen vielä ankaramman talvituulen, joka ei mitään armoa tuntisi, vaan kysymättä hautaisi jääkylmän vaippansa alle kaikki Punahilkan hauraat ja vähän vahvemmatkin toiveet ja odotukset. Siinä eivät auttaisi pyynnöt ja rukoukset, eivät anelut eivätkä lupauksetkaan. Jos ei Punahilkka kerran hänelle uskottua leiviskää ollut osannut kunnolla hoitaa, jouti se ottaa häneltä pois. Kyllä löytyisi muita, jotka osasivat saamaansa arvostaa.

Punahilkka taipui hänkin kuin puu tuulten riepottelussa. Hän peitti päänsä ja suojasi itsensä kaikkein terävimmiltä iskuilta. Ja jossakin omien oksiensa kätköissä vuodatti hän hiljaa muutaman suolaisen kyyneleen, jotka kirvelevinä pisaroina jäivät silmänurkkiin. Mutta siellä samaisten oksien suojissa kyynelhelmien kuivettua puri hän hampaansa yhteen ja päätti, että taipumisestaan huolimatta ei koskaan taitu!

Tulkoon syys ja tulkoon talvi! Satakoon lumi ja jäätäköön pakkanen! Kaiken sen jälkeen koittaa uusi kevät. Utelias kevättuuli pyyhkäisee pian lumikenttien yli ja nuolaisee mennessään kuumalla kielellään jäistä maanpintaa sulattaen sen kohta leskenlehtien kasvualustaksi. Pakkanen ja kylmyys väistyvät auringon ja lämmön tieltä kuin niillä ei koskaan olisi mitään voimaa ja valtaa ollutkaan. Silloin nostaa Punahilkkakin päänsä, valo syttyy taas hänen silmiinsä ja iloinen nauru helähtelee kohta Susimetsässä. Kyllä siellä susia riittää ja susista tarinoita!

Punahilkka nousi huokaisten tuolistaan ja päätti katsoa, mihin johtaisi susipolku, jolle hän vastikään oli astunut…