Suustani pääsi kimeä, hätääntynyt vinkaisu. Salamannopeasti käännyin kannoillani ja lähdin pyrkimään takaisin tulosuuntaan. Tuon hirviön lähettyviltä oli päästävä pois mitä pikimmin. Juostessani yritin vilkuilla taakseni nähdäkseni, joko otus kohta tavoittaisi minut, sillä olin kuulevinani raskasta läähätystä aivan takaani. Melkein jo tunsin pedon julmat raateluhampaat niskanahassani, ja sydämeni hakkasi hurjasti kylkiluita vasten.

Mutta ainoa mitä näin, oli Kaisa, joka juoksi perääni ja huuteli nimeäni. ”Vilppu, älä juokse tielle! Siellä liikkuu autoja! Jäät vielä alle!” hän huusi ja sai minut kiinni juuri kun olin juoksemassa pihasta tielle. Sitten hän nosti minut syliinsä ja silitteli hellästi turkkiani. ”Kylläpä säikäytit minut. Mikä sinulle oikein tuli? Mennään nyt sisälle” hän puheli rauhoitellen.

Käännyimme taas ovelle päin, mutta tällä kertaa sain olla turvallisesti Kaisan sylissä. Rauhoituin hieman. Ehkä olin nähnyt väärin. Kukaties portaan pielessä ei mitään hirmua istunutkaan. Mutta voi ei! En ollut nähnyt väärin! Siellä se musta, valtavan kokoinen peto istui edelleen kuola suusta valuen ja silmät ilkeästi kiiluen.

Aloin rimpuilla päästäkseni pois Kaisan sylistä ja mahdollisimman kauas portaista. Minua ei kyllä tuolle pedolle syötettäisi, jos hiukankaan siihen itse pystyin vaikuttamaan. Mutta Kaisa piteli minua tiukasti ja ihmetteli, mikä minua oikein vaivasi. Jos olisin osannut, olisin tietenkin kertonut hänelle, että pelkäsin kuollakseni tuota kauheaa ilmestystä portaan pielessä. En halunnut joutua sen valtavien leukojen väliin murskattavaksi.

Yritin kohdistaa katseeni olioon ja sitten Kaisaan, ja vinguin kaiken aikaa surkeasti. Lopulta hän ymmärsi. ”Äiti, Vilppu pelkää Puu-Nappia!” hän huusi nauraen ja alkoi työntää minua kohti pedon kitaa. Suljin hädissäni silmäni, sillä ei minussa ollut koiraa kohdata kuolemaani katsomalla sitä suoraan silmästä silmään.

Mutta ihme ja kumma! Mitään ei tapahtunut. Tunsin, miten kirsuni kosketti jotakin kuivaa ja kovaa, joka tuoksui sellaiselle, mitä en ennen ollut haistanut. Raotin hiukan toista silmääni. Olin aivan kiinni otuksessa, mutta se ei liikahtanutkaan, saati yrittänyt tavoitella minua julmilla hampaillaan. Rentouduin hieman, mutta samalla olin loukkaantunut. Miksi Kaisa ja hänen äitinsä nauroivat minulle ja pelolleni? Mikä tämä otus oikein oli?