Liisa omalla tahollaan oli elellyt tavallista maanantaipäivää. Treffit oli käyty, ja Liisa päättänyt mielessään, että toisia treffejä Pekan kanssa ei tulisi. Häntä oikein nauratti itsekseen, kun muisti, miten oli Pekalle luvannut ”purkaa” olemattoman kihlauksensa.

Kun Pekka sunnuntaina oli lähtenyt ajelemaan kotiinsa päin ja Liisa itse suoriutunut omaan kotiinsa hotellin aamiaispöydän ääreltä, oli hän nakannut vanhan kihlasormuksensa nurkkaan. Hyvin oli se täyttänyt tehtävänsä, tuumi Liisa mielessään, mutta enää sitä ei tarvittu.

Tai miksipä ei voisi hän pitää sitä sormessaan ja vaikka työpaikalla antaa työkavereiden ihmetellä salaperäistä sulhoa. Sen hän tekisikin! Saisipa siitä vähän huvia melko tasaiseen elämäänsä. Niin poimi Liisa sormuksen lattialta ja pujotti sen uudestaan vasemman käden nimettömään.

Sitten hänelle juolahti mieleen, että aivan hyvin voisi hyödyntää Pekan kanssa käytyjä treffejä kertoessaan kihlauksestaan. Tietysti tarinaa pitäisi hiukan värittää, sillä eihän Liisa nyt aikonut kertoa menneensä kihloihin köyhän ja sairaan, jossain muuttotappioalueella asuvan kirkonrotan kanssa, joka oli ylipainoinen ja kärsi huonosta itsetunnosta. Ei, nyt kehittäisi Liisa sulhostaan sellaisen tarinan, että oksat pois. Tässä tarinassa riittäisi ihmettelemistä jokaisella, joka sen kuulisi.

Liisa innostui ajatuksestaan niin, että alkoi heti suunnitella Pekalle uutta imagoa. Ensin muuttui nimi. Pekasta tuli Peter, Ranskassa loistohuvilallaan talvet viettävä venäläistä sukujuurta oleva liikemies, jonka Liisa oli tavannut syksyisellä ulkomaanmatkallaan. Peterin suonissa virtasi aateliverta, ja sukunimen eteen kuuluisi oikeastaan laittaa ”von”, mutta käytännön syistä ei Peter sitä arki- ja työelämässä käyttänyt.

Peterin isä oli venäläisiä emigrantteja ja äiti tavallinen, joskin erittäin kaunis ja älykäs suomalaistyttö, johon nuori Aleksei oli tulisesti rakastunut ja jonka sitten vuosien päästä oli nainut omien vanhempiensa ankarasta vastustuksesta huolimatta.

Nyt olivat Peterin vanhemmat jo kuolleet, ja heidät oli haudattu sukuhautaan Ranskaan. Peterillä ei ollut sisaruksia, joten hän oli perinyt vanhempiensa suuren omaisuuden, johon kuului linnoja Keski-Euroopassa ja maatiloja Suomessa. Peter itsekin oli hankkinut omaisuutta, joten Liisalla oli vara valita, missä päin maailmaa halusi lomansa viettää.

Liisa oli tarinassaan päässyt tähän asti, kun hän yhtäkkiä tuli ajatelleeksi, että vanha sileä kihlasormus oli liian vaatimaton noin varakkaan miehen morsiamelleen antamaksi. Pekan timanttisormus olisi ollut tähän tarkoitukseen paljon sopivampi. Mutta se ei ollut nyt käytettävissä. Jotenkin täytyisi Liisan nyt saada sormus itselleen. Se tarkoitti sitä, että hänen olisi silloin pakko tavata Pekka toistamiseen, ja sitä hän ei missään tapauksessa halunnut.

Tarinaa täytyi hiukan muuttaa. Liisa kertoisi kaikille, että ”oikea” kihlasormus oli niin arvokas, ettei Liisa uskaltanut pitää sitä sormessaan. Se oli talletettu Peterin pankin kassaholviin. Vain juhlatilaisuuksissa ja silloin, kun he Peterin kanssa liikkuisivat yhdessä, käyttäisi Liisa aitoa timanttisormustaan. Muulloin saisi tämä vaatimaton kultasormus olla merkkinä Liisan ja Peterin kihlauksesta.

Keksinnöstään tyytyväisenä jatkoi Liisa tarinansa kehittelyä. Silloin soi puhelin…