”Vaikka kukaan ei voikaan mennä ajassa taaksepäin
ja aloittaa kaikkea alusta, kuka tahansa voi aloittaa
nykyhetkestä, jolloin lopusta tulee ihan uudenlainen.”

 

Tällaisen hienon ”Ajatusten aamiaisen” nautin perjantaina Positiivarien sivustolta. Vaikka yleisesti ottaen olenkin sitä mieltä, että kyseinen sivusto toisinaan on turhankin positiivinen yrittäessään kääntää kaikki velatkin saataviksi, löytyy sen mietelmistä, sinne kirjoittavien ihmisten elämänkokemuksista ja siellä lainattujen kirjailijoiden teksteistä useinkin varsin puhuttelevia ja elämässä käyttökelpoisia ajatuksia. 

Paljon riippunee lukijan sen hetkisestä mielentilasta ja elämäntilanteesta, millaisina hän mietelmien sisältämät ajatukset, ohjeet ja neuvot kokee. Jos elämässä kaikki on hyvin: aurinko paistaa, työ luistaa, ruoka maittaa, läheisten elämästä ei tarvitse kantaa huolta jne. on toki helppoa olla samaa mieltä tuostakin ajatuksesta.                  

Suurimman surun tai menetyksen keskellä ei useimpia meistä kuitenkaan voitane vaatia tuntemaan lujaa luottamusta tulevaan tai kokemaan menetyksen jotain uutta tarjoavana mahdollisuutena. Sitä voisi sureva jo pitää suorastaan rienauksena ja loukkauksena. Siihen ei tuossakaan ajatelmassa kehoteta tai vaadita. Kaikilla asioilla on aikansa. Myös suru ja menetys on saatava kokea ja elää alusta loppuun ennen kuin on valmis avaamaan ovia uusille asioille.

Mutta kun menneeseen on saanut ajallista näkökulmaa, voi kaikkea tapahtunutta katsella kokonaan uusin silmin. Eräänä aamuna ihminen huomaa, että aurinko paistaa yhtä kirkkaasti kuin ennenkin, ellei jopa kirkkaammin. Linnut laulavat kukaties heleämmin kuin aikaisemmin ja kukkien tuoksu suorastaan huumaa pään, kun ennen kulki niitten ohi edes huomaamatta niitä.

Ei meidän tarvitse yrittää unohtaa elämämme suuria suruja tai murheellisia asioita. Ei niitä oikeastaan edes saisi unohtaa, enkä itse ainakaan koskaan siihen kykenekään. Ne ovat asioita, jotka ovat meille tapahtuneet. Ne ovat kiinteä osa elämäämme.

Oman käsitykseni mukaan niillä on meille jokin tarkoitus, jopa lahja. Jos yritämme väkisin painaa ne jonnekin taka-alalle, leikata ne irti itsestämme ja käsittelemättöminä heittää mahdollisimman kauas, saamme huomata, että se on mahdottomuus. Sillä ne palaavat aina takaisin. Ne eivät lähde kulumallakaan, eikä niin monta vuodenkiertoa tulekaan, että niiden muisto kokonaan sammuisi.

Mutta ei niihin tarvitse kenenkään jäädä hautumaan tai niistä elämään. Joka niin tekee, se sulkee oven elämältä. Onhan totta se, että elämä ympärillämme jatkuu, vaikka meille mitä tapahtuisi. Ja siihen elämään olisi jokaisen lopulta päästävä taas mukaan.

Ei se ole helppoa eikä se tapahdu hetkessä. Mutta se tapahtuu vuoren varmasti, jos itse annamme sen tapahtua. Se tapahtuu silloin, kun vedämme rajan entisen ja nykyisen välille. Se raja tarkoittaa sitä, että yhä useammin astumme entisestä nykyiseen, yhä harvemmin viivähdämme menneessä, yhä enemmän elämme tätä päivää.

Näin toimien alussa mainitun mietelmän ajatus toteutuu. Menneet kokemukset, eletyn elämän ilot ja surut ovat se vankka pohja, jolta voimme ponnistaa. Mutta emme voi emmekä saa jäädä pohjalle makaamaan, vaan sieltä on pyrittävä ja ponnistettava ylös.

Elämä on tässä ja nyt! Voimme aloittaa tästä hetkestä murehtimatta eilisen epäonnistumisia tai virheitä. Eilisen hyvät asiat kantavat meitä tässä hetkessä ja saamme huomata, että elämällä on tarjota meille vielä runsain mitoin kaikenlaista, josta emme aiemmin osanneet edes uneksia!