Haudalta palattiin kotiin, jossa juotiin kahvit ja syötiin Soilen leipomia tarjottavia. Soile oli halunnut tehdä mansikkakakun, sillä tämähän oli ainoa juhla, joka pienokaiselle järjestettiin. Kastetilaisuudessa ei mitään tarjoilua sen paremmin kuin vieraitakaan ollut ollut läsnä. Lapsi itse ei ollut tässä juhlassa mukana, mutta juhlaa vietettiin kuitenkin hänen muistokseen.

Päivä kääntyi illaksi, ja vieraitten oli lähdettävä kotiin, sillä matka oli pitkä. Taloon laskeutui taas hiljaisuus, mutta Soilesta ja Mikosta tuntui, että oli ollut hyvä asia kutsua edes nämä muutamat vieraat. Näin saatiin elämänsyrjästä taas jollakin tavalla kiinni, ja elävä lapsikin näki ympärillään muutakin kuin äidin itkua ja surua.

Juhannus olisi muutaman päivän kuluttua. Soile tunsi itsensä täysin voimattomaksi ja haluttomaksi valmistelemaan juhannusta. Hän olisi halunnut viettää sen kotona lähellä kuollutta lasta, mutta Mikko halusi taas lähteä mökille. Saareen ei vielä voitu mennä Soilen kunnon takia, mutta olihan olemassa se pieni vaatimaton maamökki, jonne nytkin suunnistettiin.

Jälkeenpäin on Soile monta kertaa miettinyt, miksi ihmeessä heidän piti heti hautajaisten jälkeen lähteä pois kotoa. Luultavasti Mikko tarkoitti hyvää ja ajatteli kotoa pois olemisen ja muitten ihmisten tapaamisen helpottavan Soilen surua.

Asia oli aivan päinvastoin. Soilea ahdisti olla toisten ihmisten seurassa varsinkin, kun hän ei voinut puhua lapsesta ja käsitellä tapahtumaa ja omaa suruaan. Soile ei voinut käsittää, miten muut ihmiset saattoivat jatkaa elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut, kun hänestä itsestään tuntui, että elämä oli pieninä palasina hajallaan hänen ympärillään.

Kyllä hän nyt ymmärtää asian oikein hyvin. Vaikka mitä tapahtuisi, vaikka oma maailma tuntuisi pysähtyvän, jatkuu elämä ympärillä kaikesta huolimatta. Ja niin kuuluu ollakin. Kaikki eivät voi pysähtyä surun ja menetyksen äärelle, vaan joidenkin on toimittava, että tilanteesta selvitään. Näin tapahtuu niin pienissä kuin suurissakin kriiseissä.

Mutta sitä ei Soile voinut ymmärtää silloin eikä ymmärrä vieläkään, miksi hänenkin olisi pitänyt jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän oli juuri synnyttänyt lapsen ja lähes saman tien haudannut tämän. Se oli hänen siihenastisen elämänsä suurin mullistus ja menetys. Miksi hän ei olisi saanut surra ja itkeä, puhua ja yrittää löytää merkityksiä tapahtuneelle.

Hänestä tuntui, että ihmiset kuvittelivat surun loppuvan siihen, että hauta luotiin umpeen. Hautajaisiin asti oli vielä jotenkuten sallittua puhua lapsesta ja surustaan. Sen jälkeen olisi pitänyt unohtaa ja ”nähdä valoa tunnelin päässä”. Myös lapsen keskosuutta pidettiin ikään kuin lieventävänä asianhaarana. Aivan kuin häntä ei tarvitsisi surra samalla tavalla kuin muita.

Se tuntui Soilesta kohtuuttomalta vaatimukselta. Suru ei lopu käskemällä ja vaatimalla, ei myöskään pakenemalla ja unohtamalla. Se loppuu ainoastaan suremalla. Jossain vaiheessa Soile käsitti sen ja alkoi tietoisesti taistella kohtuuttomiksi kokemiaan vaatimuksia vastaan. Usein se aiheutti muissa ihmisissä hämmennystä, sillä useimmat eivät olisi halunneet edes kuulla asiasta ja menivät aivan lukkoon, kun lapsen kuolema tuli esiin. Mutta Soile puhui surustaan rohkeasti, otti sen esille yllättävissäkin tilanteissa, ja se oli hänen pelastuksensa.

Syksyllä hän meni sururyhmään, jossa kokeneet vetäjät ”antoivat” luvan surra niin kauan kuin siltä tuntuu. He myös kertoivat, että yleensä suru helpottuu, kun tapahtumasta on kulunut vuosi. Niin tapahtui Soilenkin kohdalla. Mutta tuohon vuoteen sisältyi paljon kyyneleitä, tuhansia kysymyksiä vailla vastausta, merkitysten hakemista ja tapahtuneen vähittäistä hyväksymistä.