Iloisena ja rinta vapaudentunteesta lähes pakahtuen pyöräili Soile vuoden viimeisenä päivänä uuteen, pieneen, mutta siistiin kotiinsa. Sitten hän lähti käymään kaupassa, sillä olihan kotiin ostettava jotakin syötävää, vaikka enää ei Soilen tarvinnut huolehtia kuin omasta ruuastaan. Sitä ei paljoa kulunut, sillä Soile ei aikonut ruualla palkita tai lohduttaa itseään. Mutta jotain oli kuitenkin haettava.
 
Pitkästä aikaa vietti Soile uudenvuodenaaton yksin. Oli vähän vaikeaakin olla tekemättä oikeastaan mitään ja huolehtimatta siitä, että perhe tulisi ruokituksi. Mutta Soile myös nautti siitä, että kaikki aika kuului nyt hänelle itselleen. Hän meni suihkuun, otti jalkakylvyn ja hoiteli ja helli itseään kaikin tavoin. Hän oli sen omasta mielestään ansainnut.
 
Illan hämärtyessä hän lähti katsomaan koko perheelle tarkoitettua ilotulitusta aivan asuntonsa lähelle. Ilma oli kovin sumuinen, eikä raketeista juurikaan iloa ollut, mutta paikalla oli paljon ihmisiä, ja Soilesta oli mukavaa ennen kaikkea se, että hän sai vapaasti ja ilman syyllisyydentunteita osallistua tapahtumaan. Jos asiat olisivat olleet entisellään, ei Mikko olisi suostunut mihinkään lähtemään ja Soilen lähtiessä yksin olisi syyllistänyt tämän lähtemisestä.
 
Myöhemmin Soile tajusikin juuri sen, ettei itse ollut saanut päättää minne mennä ja mihin osallistua, olleen oikeastaan kaikkein raskain asia hänen elämässään. Juuri siinä oli ilmennyt Mikon halu vallita ja hallita hänen elämäänsä. Juuri tässä kohtaa tuli selvimmin esille Mikon luottamuksen puute kaikkia naisia kohtaan, joka sitten purkautui esiin mustasukkaisuutena ja ilkeinä sanoina. Soile oli luultavasti joutunut kärsimään siitä eniten, sillä Mikkohan oli päättänyt ”onnistua” tässä avioliitossa. Hänellä oli takanaan jo niin monta kariutunutta suhdetta, että yhteenkään ei ollut enää varaa. Suitset oli siis vedettävä tiukalle heti alussa ja niitä oli koko ajan myös kiristettävä, jotta Soile ymmärtäisi olla potkimatta tutkainta vastaan.
 
Soile ei kuitenkaan ollut sitä ymmärtänyt, vaan aikansa suitsettuna oltuaan oli lopulta saanut siitä niin tarpeekseen, että oli riuhtaissut itsensä irti. Myös se oli kova pala Mikolle. Joku nainen jätti hänet, Mikon! Eihän asian näin kuulunut mennä. Mikko oli se, joka jätti naiset itkemään peräänsä. Mikon keinot pitää Soile ruodussa ja alistuvana, tottelevaisena aviovaimona olivat epäonnistuneet.
 
Se tuskin oli yllätys kenellekään muulle kuin Mikolle itselleen. Jos Mikko olisi kohdellut Soilea kunnioittaen ja arvostaen tasa-arvoisena itsensä kanssa, asiat olisivat aivan toisin. Mutta siihen ei Mikko ollut kyennyt, koska ei ymmärtänyt toimineensa mitenkään väärin, ja mennyttä ei enää takaisin saanut.
 
Nyt nautti Soile itsemääräämisoikeudestaan ja vapaudestaan tulla ja mennä. Vielä tuntui kaikki niin uudelta ja ihanalta, että oli päästävä menemään. Myöhemmin tuo uutuudenviehätys laimeni, ja Soilesta tuli varsinainen kotikissa, joka viihtyi kotona yksikseenkin. Nyt kun hänellä oli vapaus itse päättää mihin osallistua, ei mikään enää tuntunut kielletyltä hedelmältä ja siten houkuttelevalta. Soile meni, jos jokin kiinnosti. Mutta yhtä usein ellei useamminkin jäi hän kotiin nauttimaan olostaan ja elostaan.