Aamulla Kaisa sitten lähti samaa matkaa Isännän kanssa. Minulta oli yö sujunut ilman lätäköitä, ja kun Kaisan kanssa vielä käytiin pienellä aamulenkillä ennen hänen lähtöään, tuntui ihan kohtuulliselta jäädä odottelemaan seuraavaa viikonloppua. Kaisa nimittäin lupasi tulla taas silloin minua katsomaan.

Viikko sujui Kaisaa ja viikonloppua odotellessa. Isäntä kävi töissä, ja minä nukuin suurimman osan päivästä häntä odotellessani. Iltaisin kävimme Isännän kanssa lenkillä ja kulutimme aikaa suunnistuskarttoja tutkaillen. Minä en niihin kylläkään vilkaissut, mutta makasin työhuoneessa Isännän lähellä, kun hän istui tietokoneeksi kutsutun laitteen edessä tuumaillen, minne rastipisteet laittelisi. Olin ihmisten puheista ymmärtänyt, että Isäntä toimisi ratamestarina suunnistustapahtumassa jonkin ajan kuluttua.

Siihen ymmärrykseni sitten loppuikin. Suunnistaminen ja ratamestarina toimiminen eivät sanoneet minulle yhtään mitään. Jotakin metsässä ramuamista paperilappu kourassa se oli, sen muistin vanhastaan. Mutta tällä kertaa siihen liittyi paljon muutakin puuhaa. Arvelin, että minäkin pääsisin viemään rasteja metsään ja viimeaikaisista kokemuksista päätellen juuri niihin käärmemaastoihin. Huh-huh! Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäruotoani, kun ajattelinkin, että voisimme törmätä noihin luiriaisiin.

Viikko mateli (no nythän jäin aivan kiinni noihin kärmesasioihin) viimein perjantaihin. Isäntä lähtikin töihin yllättävän myöhään. Heti hänen lähtönsä jälkeen aloin odotella, milloin ensimmäiset viikonlopunviettäjät porhaltaisivat pihaan. Aika tuntui pitkältä, mutta nukuin suurimman osan aikaa. Olen huomannut, että sillä keinoin aika kuluu joutuisammin.

Tämän tästä kävin latkimassa vettä kupistani. Pian se oli tyhjä, ja minusta tuntui, että kuolisin janoon, ellei joku kohta tulisi päästämään minua ulos ja täyttämään vesikuppiani. Viimein kuului ovelta rapinaa. Kun se aukeni, en ehtinyt edes vilkaista, kuka tulija oli, sillä kiirehdin ensi töikseni puskia lannoittamaan. Vasta kun rakkoni oli jokseenkin tyhjä, palasin sisälle tulijaa tervehtimään.

Rottahan se sieltä oli tullut. En kuitenkaan kyennyt vaihtamaan hänen kanssaan montaakaan haukahdusta, ennen kuin saisin jotakin kurkun kostuketta. Juoksin kupilleni ja työnsin sitä pitkin kivilattiaa ilmoittaen näin Rotalle, että se kaipaisi täydennystä. Rotta ymmärsi yskän ja täytti kuppini. Olin niin janoissani, että nousin jo kahdelle tassulle vesikuppia vastaanottamaan, kun Rotta oli laskemassa sitä lattialle. Aaah, miten hyvältä raikas vesi maistuikaan!

Kello taisi olla jo sen verran, että minulle pitäisi kohta tarjota ruokaa. Rotta alkoi katsella ympärilleen, josko kaapista löytyisi jotakin valmista lämmitettävää. Tällä kertaa ei löytynyt mitään, mutta sitten hän äkkäsi työpöydälle jääneen kattilan. Siinä oli kalakeitonloppu, joka Isännältä oli jäänyt syömättä. Sen Rotta nyt päätti tarjota minulle, vaikka aivan hyvin tietää, etten suuremmin ole kalan ystävä.

Mutta mikäpäs auttoi. Rotta lämmitti keitonlopun ja kumaisi sen kuppiini. Sekaan hän näkyi laittavan vielä yhden keitetyn perunan ja palan kovaa leipää. Siinä oli nyt minun perjantai-illan ateriani. En mitenkään riemumielin alkanut annostani syödä, mutta nälkä kurni vatsassa, joten valikoin sekoituksesta muutamia suupaloja. Loput jätin kuppiin, vaikka Rotta kuinka yritti houkutella minua syömään ruokani loppuun.

Onneksi Rotan puhelin soi. Soittaja oli Isäntä. Kun puhelu loppui, alkoi Rotta heti askaroida uudemman kerran hellan luona. Seurasin tarkasti hänen touhujaan. Riisiä näkyi menevän kattilaan, ja paistinpannu otettiin esille. Ahaa, nyt alkaisi varmasti valmistua minulle tarkoitettua ruokaa. Minun ei siis tarvinnutkaan tyytyä kalakeitonloppuun. Tyytyväisenä näkemääni aloin odotella keitosten ja paistosten valmistumista.