Niin kuluivat äidin vuodet asustellessa isän kanssa palveluasunnossa. Sisareni huolehti monista vanhempiemme asioista, vaikka kaiken järjen mukaan ne olisivat kuuluneet kaksosveljelleni, jolla oli syytinkisopimus heidän kanssaan. Oikeus ei kuitenkaan tapahtunut tässä asiassa, kuten ei monessa muussakaan. Vanhemmat tukeutuivat sisareeni, joka hoitikin heitä hyvin. Itse kävin perheineni heidän luonaan aina, kun se oli mahdollista. Pitkä matka oli esteenä tiheille vierailuille.

Jos minua jokin asia harmittaa, niin se on se, että tyttärelleni ei muodostunut kovin kiinteää suhdetta isovanhempiinsa. Jos ujo ja arka lapsi tapaa mummoa ja pappaa kerran, pari vuodessa, ei sellaisesta kovin kiinteää suhdetta voi syntyä. Sekä isä että äiti tekivät kyllä parhaansa saadakseen muodostettua hyvän suhteen myös tähän lapsenlapseen. Varsinkin isä oli vanhetessaan pehmennyt ja tuli hyvin toimeen lasten kanssa. Samalla tavoin äiti oli kiinnostunut heistä, nyt kun jokapäiväinen aherrus toimeentulon eteen ei enää ollut päällimmäisenä. Lastenlapsia muistettiin jouluina ja merkkipäivinä monella tavoin ja kohtelu oli aina oikeudenmukaista. Ketään ei minun nähdäkseni nostettu suosikkiasemaan.

Sitten äiti sairastui vakavasti. Hän oli joutunut sairaalaan vatsaan liittyvien ongelmien vuoksi. Ruoka ei pysynyt sisällä, mutta mitään syytä siihen ei löydetty. Oli jo luvattu, että hänet kotiutetaan, kun kunto alkoi hieman kuitenkin kohentua. Yöllä vessassa käydessään hän oli saanut jonkin kohtauksen, ja hänet löydettiin makaamasta vessan lattialta verta oksentaneena ja tajuttomana. Hänet leikattiin kiireesti. Syy ongelmiin paljastui. Ohutsuoli oli halvaantunut. Leikkauksessa ohutsuolta poistettiin useita metrejä. Kun hän heräsi nukutuksesta, ihmeteltiin, miksei hän ymmärrä mitään, ei puhu, ei liiku. Hän oli saanut lisäksi aivoinfarktin ja keikkui nyt elämän ja kuoleman rajamailla päiväkausia. 

Odotin juuri silloin toista tytärtäni. Muistan, miten kauheaa oli odottaa tietoja sairaalasta ja äidin kunnosta. Toivoin, suorastaan rukoilin, että äiti saisi elää niin kauan, että lapseni ehtisi syntyä, ja äiti näkisi tyttäreni, jota niin kauan ja hartaasti oli odotettu syntyväksi. Melko huonossa kunnossa oleva äiti siirrettiin sitten vapun tienoilla kotipaikkakunnan sairaalaan. Kaikkien ihmeeksi hän alkoi vähitellen toipua, mutta aivoinfarkti oli vienyt puhe- ja liikuntakyvyn. Nekin palautuivat jonkin verran ajan kuluessa.

Lähdin vanhemman tyttäreni kanssa äitiä katsomaan. Äiti makasi sairaalavuoteessa hiljaa hyvin huonovointisen näköisenä. Vietin tuntikausia äidin vuoteen vieressä yrittäen syöttää ja juottaa häntä. Kysyin häneltä, muistaako hän, että odotan vauvaa. Se tietysti näkyikin selvästi, sillä vatsani oli valtavan iso, vaikka synnytykseen oli vielä runsaasti aikaa. Äiti ei pystynyt sanomaan mitään, mutta ojensi kätensä ja silitti isoa vatsaani. Se tuntui hyvältä. Hän ymmärsi, mistä oli kyse, vaikkei voinutkaan sanoa mitään.