Kodin ulkopuolisen hoidon aloittaminen oli raskasta niin lapselle kuin äidillekin. Lapsi heräili jo aamuyöllä eikä enää sen jälkeen silmiään ummistanut. Ei ummistanut Soilekaan. Kun lapsi sitten iltapäivällä haettiin hoidosta, oli hän niin väsynyt, että useasti nukahti jo viiden aikoihin. Ei unta tietenkään sitten enää aamuyöstä tahtonut riittää, ja unikierre oli valmis.

Toinen Soilelle murhetta aiheuttava asia oli se, että parin viikon hoitojakson jälkeen lapsi käsitti, että tämä olisi nyt sitten jatkuvaa, eikä enää olisi aamulla halunnut lähteä hoitopaikkaan. ”Minua väsyttää”, tuumasi hän lähdön hetkellä ja kallistui ulkovaatteet päällä sängyn päälle. Sydän itkien raahasi Soile sitten pikkuisen pyöräntarakalla hoitoon ja jätti murheellisena itkevän lapsen sinne. Onneksi hoitotäti oli kokenut ja mitä sopivin työhönsä. Hän osasi rauhoittaa niin lapsen kuin äidinkin, ja lopulta hoito alkoi sujua.

Toinen hoitoa helpottava asia oli Mikon vuorotyö. Vapaapäivinään hän ainakin joskus alkuaikoina hoiti lasta kotona, mutta myöhemmin kerrat harvenivat. Kun lapsi kasvoi, otti Mikko joskus hänet mukaansa lähtiessään vaikkapa mökille. Se helpotti Soilen paineita.

Eipä siis ihme, että Soilen alkoi tehdä mieli tulla toistamiseen äidiksi. Hän halusi hoitaa lastaan kotona, ja hyvä olisi lapsenkin saada sisaruksia. Mikko ei oikein Soilen ajatuksesta ilahtunut. Soile ihmetteli sitä, sillä kihloihin mentäessä oli alustavasti sovittu, että ainakin kolme lasta olisi mukava olla. Mikko ei vastahakoisuuttaan enempien lasten suhteen Soilelle mitenkään selittänyt, mutta erinäisistä asioista Soile tuli siihen johtopäätökseen, että se, että kaikki lapset olisi saatettava maailmaan sektion avulla Soilen ahtaan lantion takia, oli Mikkoa kauhistuttava asia.

Hän kertoili usein tapahtumaa lapsuudestaan, jossa naapurin emäntä oli kuollut synnyttäessään lapsen keisarinleikkauksella. Se oli jäänyt mustana peikkona Mikon lapsenmieleen, eikä vieläkään, vaikka Mikko oli jo aikamies, ollut se hänen kauhukuvistaan poistunut. Joskus Mikko sanoikin, että miten hän sitten pärjäisi pienten lasten kanssa, jos Soile kuolisi leikkauspöydälle.

Soilesta ajatus oli outo. Ei hän ajatellut aina kaikkea pahimman kautta, mutta Mikon kanssa eläessään sai hän tottua siihen, että Mikko teki juuri niin. Kaikki piti yrittää varmistaa vielä varmistamasta päästyäänkin, ja Mikon mielestä oli viisainta olla ryhtymättä mihinkään, minkä lopputuloksesta ei voinut olla lähes sataprosenttisen varma.

Soile kuitenkin lopetti pillereitten syönnin ja alkoi innokkaana odottaa, josko toinen raskaus kohta ilmoittelisi itsestään. Suuri oli hänen pettymyksensä, kun hän ei tullutkaan raskaaksi. Ja taas onnistui Mikko tökeröllä käytöksellään ja ajattelemattomilla tai kukaties hyvinkin harkituilla puheillaan lisäämään Soilen pahaa mieltä. Luultavasti Mikko oli tyytyväinen, kun ei Soile tullutkaan raskaaksi. Niinpä hän tuttavaperheen miehelle ilmoitti suureen ääneen, ettei Soilesta enää äidiksi olisi: ei Soile enää raskaaksi tullut.

Mikon sanat jäivät katkerana kalkkina Soilen mieleen. Miten Mikko saattoi? Eikö tämä lainkaan tajunnut, miten kipeä tuo asia Soilelle oli? Ja miksi se piti vielä vieraillekin kertoa? Sisäänpäin itkien painoi Soile Mikon sanat sydämeensä ja tutkiskeli niitä siellä. Miksi aina silloin, kun Soile olisi tarvinnut lohdutusta, Mikko lohduttamisen sijasta painoi häntä entistä alemmas?