Kun nyt jälkeenpäin ajattelen kaikkia niitä monia ruokalajeja ja leivonnaisia, joita äiti teki, en voi kuin ihailla hänen taitojaan, joita hän itse ei arvostanut lainkaan. Vähistä aineksista syntyi herkullisia ruokalajeja, jos kohta joskus ruokaa oli myös niukasti. Itse en sellaista muista, mutta minua vanhempi sisareni väittää, että joskus oli tarjolla vain perunaa ja leipää.

Kun kaikki ruoka valmistettiin oman maan raaka-aineista, tiesi myös mitä söi. Itse kasvatetut viljat ja kasvikset olivat puhtaita, vaikka kyllä siihen aikaankin jo käytettiin erilaisia kasvinsuojeluaineita. Niiden vaaroista ei kuitenkaan tiedetty, enkä oikein usko, että viljely erilaisista lannoitteista ja myrkyistä huolimatta oli ainakaan sellaista tehotuotantoa kuin nykyisin.

Usein tulee mieleen, että kuinka moni nykynainen pystyisi samaan, mihin tuon ajan emännät pystyivät. Kaiken saa nykyisin kaupasta lähes valmiiksi pureskeltuna. Ainoa vaiva on ostamisen vaiva. Tuotevalikoimaa on niin paljon, että aivan hirvittää.

Minun lapsuudessani ei kaupasta ostettu juuri muuta kuin riisiä, suolaa ja mausteita. Sokerikin saatiin palautustuotteena, kun sokerijuurikkaat syksyllä vietiin Turenkiin sokeritehtaalle. Meijerin kautta saatiin sinne vietyä maitoa vastaan erilaisia juustoja, voita, piimää ja jäätelöä. Kerma kuorittiin kotiin jätetyn maidon pinnalta aamuisin, ja kesäaikaan tehtiin maidosta viiliä, jonka pinta oli samettisen pehmeää, kun kerma nousi siihen. Kananmunat haettiin talosta, jossa oli kanoja.

Mehut ja hillot valmistettiin omien marjapensaiden tuotteista. Metsämarjojakin meillä kerättiin jonkin verran, mutta enimmäkseen se oli puolukkaa. Puolukat survottiin isoon puutiinuun, ja väkevinä marjoina ne säilyivät hyvin omassa mehussaan ulkoaitassa. Talvella tiinusta haettiin jäätynyttä puolukkasurvosta, johon lisättiin vähän sokeria. Se oli raikas lisuke perunoiden ja kastikkeen seurana.

Jauhot jauhettiin lähimyllyssä oman maan viljoista, ja joulukinkkukin kasvatettiin itse. Omavaraisuus oli kunniassa, vaikka tietysti sitten, kun kauppoihin alkoi tulla erilaisia tuotteita ja varallisuuskin vähän lisääntyi, alkoi myös meidän pöytäämme  ilmestyä kaupan herkkuja.

Herkut olivat niinkin vaatimattomia kuin teemakkara ja ranskanleipä. Kun tavallisesti sai vain omatekoista leipää, oli juhlaa, kun joskus sai maistaa kaupan sekaleipää tai ranskanleipää, jotka nykyisin eivät suussani maistu juuri miltään. Mutta silloin ne olivat erikoisia ja maistuivat hyviltä. Paksu teemakkarasiivu ranskanleivän päällä pyykkirannassa oli juhlaa!