Mää oon aika usein kirijotellu siitä, minkälaisia plokeja täältä plokimaalimasta löytyy. Niitä on tosiaanki joka lähtöön. Tällä kertaa en kumminkaan kirijota siitä asiasta, vaan tuumailen sitä, mikä ylipäätään saa ihimisen tarttumaan virtuaaliseen kynään.

Syitä vois jokahinen, minäki, tietenki luetella maasta taivaaseen. Tässä joitaki niistä satunnaisessa järijestyksessä. 1. Se on niin mukavaa. 2. Ihimisellä on sisänen pakko kirijottaa. 3. Ploki toimii päiväkirijana. 4. Sen kautta ihiminen kertoo kuulumisiaan tutuille. 5. Se on mukavaa ja kehittävää ajankulua. 6. Huonomminki vois aikasa käyttää. 7. Oikeastaan ihiminen kirijottaa itelleen, ei niinkään muille. 8. Kirijottaja on mielestään hyvä kirijottaja. 9. Kirijottajalla on palijo mielipiteitä eri asioista. 10. Kirijottaja haluaa herättää keskustelua itelleen tärkeistä asioista. 11. On mukava nähä oma tekstisä painettuna ees virtuaaliselle paperille. 12. Jos joku vielä kommentoi, niin se se vasta mannaa on! 13. Ja sitte vielä ne tuhat ja yks muuta syytä, jotka ei ny satu tulemaan mieleen.

Joopa joo, syitä löytyy ihan ku sialla, joka etiskeli hopealusikkaa sitä löytämätä. Millon oli maa jäässä, millon taas kärsä kipeänä. Mää oon kumminki sitä mieltä, että suurin syy siihen, että tänne kirijotuksiaan laittaa, on esillä olemisen halu. Vaikea sitä on myöntää, mutta kyllä se niin vaan on.

Satun lukasemaan tänä aamuna yhen kirijotuksen. Siinä kirijottaja kerto harrastaneesa kirijottamista siinä mitassa, että ihan kustantajalle asti oli tekeleesä toimittanu. Sehän on hienoa, ei siinä mitään. Se kertoo jo siitä, että kirijotuksia on kertyny satoja sivuja, ja onhan sillon täytyny olla jotain kirijotettavaaki. Käsikirijotus oli kumminki tullu hylsynä takasi. Ei ollu kustantaja kiinnostunu tämän kirijailijanplantun hengentuotteista.

Kirijotuksessa ei mainittu sitä, aikoko kirijottaja lähettää kässärisä vielä muilleki kustantajille arvioitavaks. Yheksänkymmentä rosenttia tarijotuista kirijanaiheista kuulemma hylätään. Kuinkahan palijo niitä sitte oikeen lähetetään luettaviks, ku kumminki satoja kirijoja Suomessa vuojen aikana julukastaan.

Mää kyllä oikeastaan nostan hattua ihimiselle, joka viihtii nähä niin palijo vaivaa, että kokoaan kirijotuksesa samoihin kansiin ja lähettää sen luettavaks jolleki. Emmää kyllä viihtis. Mua kauhistuttaa jo ajatuski siitä, että mun pitäs ruveta miettimään, mitä mää otan mukaan ja mitä jätän pois. Ja entäs aihe sitte? Mistä mää oikeen kirijottasin? Vaikka oon kirijottanu varmaan tuhansia sivuja, en kumminkaan usko, että niistä kirijaa sais. Mun aatokset on niin hajanaisia, että korkeintaan jonku mietelmäkirijan niistä vois hyvällä taholla saaha aikaan.

Vaikka oon mää sitäki mieltä, että jos oikeen tiukka paikka tulis, kyllä munki kirijotuksista sais ihan käypästä luettavaa oikeen kirijan kansien väliin painettuna. Sen verran oon selaillu julukastuja opuksia. Mutta toistaseks ei oo vielä tullu niin tiukkaa paikkaa, että ois tarvinnu ees harkita semmosta.

Mutta mää palaan vielä siihen kirijottajaan, joka oli kirijaasa tarijonnu kustantajalle. Sillä oli kuuleman mukaan jos kaks uutta kirijaa tekeillä. Silläpä lailla! Ohan se tietysti hienompaa sanoa kirijottavasa kirijaa, ku muuten vaan riipustelevasa sanoja paperille.

Kaikkein eniten mua huvitti kirijottajan pohtiminen, mitä varte se yleensä ees haluais tuotoksesa juluki. Raha ois tietysti aina tervetullutta, vaikkei kirijottaja mikään kirkonrotta ollukaan. Mutta siitä ei kirijottaja ollu varma, haluaisko se kirijan juluksemisen mukana tulevaa julukisuutta.

Voi elämän kevät ja kukkiva nuoruus! Ohan se hyvä, että ihiminen uskoo ihteesä, siitähän se on lähettävä. Mutta uusia valtareita ja steinbeckejä tuskin syntyy ku sieniä sateella. Jos kirijasa saiski julukastuks, tarvitaan vielä meleko palijo, ennen ku voi sanoa olevasa julukisuuven henkilö. Vai kuinka moni meistä muistaa kaikki ne uuvet tulokkaat, joilta joulun alla julukastiin joku opus? Ja kuinka monesta niistä kuullaan toisenki kerran? Kysyn vaan!