Kahvila, jossa lähellä asuvia miehiä yleensä ensimmäisen kerran tapasin, oli samalla paikallisen kameraseuran näyttelytila. Edellistä näyttelyä oltiin juuri purkamassa ja uutta pystyttämässä. Jouduimme hiukan tulilinjalle, kun näyttelyn pystyttäjät hääräsivät ympärillämme kuvia seiniltä pois ottaen ja uusia tilalle asettaen. Ei meitä kylläkään pöydästämme pois ajettu, vaan kohteliaasti meitä väisteltiin ja pyydeltiin kovasti anteeksi aiheutettua häiriötä.

Se on sanottava, ettei deittailu kovin luontevaa ollut, kun vieraat ihmiset pyörivät ympärillä. Varsinkin miestä se näytti hermostuttavan kovasti. Epäluuloisena hän pälyili ympärilleen. Ei kai kukaan vain huomannut, että olimme tässä sokkotreffeillä? Minuakin hän hyssytteli puhumaan hiljempaa ja varomaan sanojani. Silloin oikein tunsin, miten pienet pirunsarvet kasvoivat otsaluustani ulos.

En ruvennut huutamaan enkä korottanut edes ääntäni, mutta en sitä kyllä yhtään hiljentänytkään.  Mitä salaamista oli tapaamisessamme? Kahvila oli yleinen paikka, jossa kyllä sai tavata ketä tahtoi ensimmäistä tai sitten vaikka viimeistä kertaa. Minkälainen jänishousu mies oikein oli, kun ei uskaltanut yleisellä paikalla olla yhtä vapaasti kuin muutkin ihmiset. Ei kai mies vain häpeillyt seuraani?

Koska olin varma, että kukaan ei kiinnittäisi meihin minkäänlaista huomiota, kun tuttujakaan ei sattunut paikalla olemaan, annoin tulla oikein olan takaa. Mies kuunteli pää punaisena ja yritti sihistellä minua hiljaiseksi, mutta aivan turhaan. Minä en sanojani säästellyt, sillä olin jo tullut siihen tulokseen, että tuossa miehessä minulla ei mitään menetettävää olisi. Tämä tuttavuus tuskin tätä kahvihetkeä pitemmälle tulisi ikinä johtamaan.

Vähitellen mies rauhoittui, kun huomasi, ettei kukaan hänen kimppuunsa ollut käymässä, eivätkä pahat paparazzit vaanineet kulman takana. Minäkin taltuin, ja niin jatkettiin kahvittelua. Sitten kääntyi puhe ikään. Miehen horoskooppimerkin mukaan tällä olisi kohta syntymäpäivä. Olin laittanut sen merkille miehen profiilia tutkaillessani. Viisikymmentäneljähän mies seuraavaksi täyttäisi? Ja lapsi oli neljä vuotta vanha. Aika iäkkäänä oli miehestä tullut isä mielestäni, vaikkei se asia tietenkään minulle mitenkään kuulunut.

Yllättäen mies teki tunnustuksen. Kun hän seuraavan kerran juhlisi vanhenemistaan, pitäisi kakun päälle mahduttaakin kuusikymmentä kynttilää viidenkymmenenneljän sijaan. Tämä oli minulle liikaa. Hyvä tietenkin, että mies totuuden paljasti, mutta että totuus tuli esiin vasta nyt! Minusta se oli niin suurta huijaamista ja suoranaista valehtelua ja minun harhaan johtamistani, etten mitenkään voinut sitä sulattaa. En olisi lähtenyt koko treffeille enkä ottanut minkäänlaista yhteyttä mieheen, jos olisin tiennyt miehen oikean iän. Olin elänyt avioliittoni vanhan miehen kanssa ja saanut kaikista vanhoista miehistä tarpeekseni!

Valehtelu minulle missä tahansa asiassa merkitsi samaa kuin punaisen vaatteen heiluttelu härän edessä. Millaisia mahdollisuuksia mies kuvitteli olevan suhteella, joka jo ensi metreillään perustui valheelle ja väärien tietojen antamiselle? Sen vielä ymmärsin, jos joku tunnistamisen pelossa tai lapsiaan suojellakseen ilmoitti kotipaikakseen naapurikaupungin. Myöskään vuoden, parin heitto iässä ei ollut anteeksiantamaton teko. Mutta seitsemän vuotta oli ehdottomasti liikaa. Mitä muuta mies oli mahtanut valehdella ikänsä lisäksi?