HÄPEÄ

”Hyi, häpeä! Häpeäisit! Etkö ymmärrä edes hävetä?”

Noita lauseita sai Mirjami kuulla usein lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Ei hän aluksi edes oikein ymmärtänyt, mitä niillä tarkoitettiin. Mutta kun niitä toistettiin tarpeeksi monta kertaa erilaisissa yhteyksissä tiettyjä äänenpainoja ja -sävyjä käyttäen, hän lopulta ymmärsi toimineensa jollakin tavalla väärin, ainakin sanojien mielestä, ja häpeän puna nousi polttamaan tavallisesti niin kalpeita poskiapäitä. Joskus tuntui jopa siltä, ettei itkukaan ollut kaukana, ja kai Mirjami joskus itsekseen itkikin häpeäänsä, vaikkei läheskään aina tiennyt, mitä oikein pitäisi hävetä.

Kun Mirjami sitten lähti kotoa maailmalle, oli hänen mieleensä iskostunut tiukasti, mikä oli sallittua, mikä taas ei. Huonoa käytöstä piti ymmärtää hävetä, ja yrittää käyttäytyä niin, ettei häpeään olisi aihetta. Joskus Mirjamista tuntui, että olisi parasta hävetä koko olemassa oloaan. Silloin ei ainakaan aiheuttaisi häpeää muille. Sillä sehän se tuntui olevan kaikista pahin asia. Se, että joku joutui häpeämään Mirjamia tai hänen käytöstään, sanojaan tai tekojaan.

Häpeällistä tuntui olevan myös se, jos omaa pahaa oloaan helpottaakseen kertoi vaikeuksistaan muille. Eihän sellainen sopinut, että oman kodin asioita leviteltiin tuntemattomille. Kyllä asiat piti pystyä selvittämään omassa piirissä, jos nyt yleensä mitään selvitettävää edes oli. Elämä nyt vain oli sellaista. Joskus siinä oli mutkia, mutta ei niitä ainakaan maailmalle pitänyt näyttää tai lähteä niitä sinne suoristamaan.

Häpeän taakka kasvoi vähä vähältä niin suureksi, että Mirjamin hartiat painuivat kasaan ja ryhti kumaraan. Kaikkialla hän tunsi olevansa jotenkin huonompi kuin muut, vaikka totta puhuen sellaiseen ajatukseen ei olisi ollut mitään aihetta. Muita piti väistellä, koska ei tuntenut koskaan olevansa samalla viivalla heidän kanssaan. Jos sellaista joskus kuvitteli, joku kyllä muisti asiasta mainita ja muutamalla vähättelevällä sanalla palauttaa Mirjamin taas omalle olemattomalle paikalleen.

Kun Mirjami meni naimisiin, sai hän puolisokseen miehen, joka oli mestari toisen ihmisen aliarvioimisessa ja hänen lähes kaikkien ominaisuuksiensa häpeään saattamisessa. Yhteistä elämää ei ollut eletty kovinkaan kauaa, kun Mirjami jo sai kuulla nauravansa liian kovaa tai väärissä paikoissa. Itkemisen kanssa ei ollut sen paremmin. Jos Mirjami itki koskettavan elokuvan nähdessään, pilkkasi mies sitä avoimesti.

Myöskään Mirjamin puheet eivät miestä miellyttäneet. Mirjami oli hauska seuraihminen, kun taas mies oli jörrikkä eikä ainakaan mikään vitsiniekka. Jos Mirjami hauskoilla jutuillaan sai muut nauramaan, lopetti mies ilon lyhyeen sanomalla Mirjamille jotakin ilkeää ja loukkaavaa. Hauska tunnelma oli kaikilta hetkessä tipotiessään.

Jopa sairauttaan olisi Mirjamin pitänyt hävetä. Mirjami kärsi migreenistä, joka ennen sopivan täsmälääkityksen löytymistä oli hyvin hankala tauti. Kerran oli pariskunta kutsuttu naapuriin uudenvuoden vastaanottajaisiin. Koko päivän oli Mirjami kärsinyt migreenistä, joka iltaa kohden vain paheni. Lähdöstä kieltäytyminen ei olisi tullut kuuloonkaan, sen Mirjami tiesi, ja niin hän sinnitteli naapuriin ja yritti osallistua yhteiseen ilonpitoon.

Ruokapöydässä hän ei enää kestänyt, vaan joutui nousemaan kesken kaiken ja kiirehtimään vessaan oksentamaan. Naapurin väki ymmärsi tilanteen täysin, sillä myös talon isäntä kärsi samasta sairaudesta. Mirjamin oma mieskään ei sanonut mitään siinä tilanteessa, mutta seuraavana päivänä, jolloin Mirjamin migreeni yhä jatkui, sai hän kuulla käytöksellään häpäisseensä miehensä.

Ihan tarkkaan ei Mirjami muista, mitä sitten tapahtui, mutta luultavasti hänen päänsärkynsä parani siinä silmänräpäyksessä kuin salamaniskusta, kun hän kuuli noin pöyristyttävän väitteen. Miten oli mahdollista, että mies oli joutunut häpeämään? Mirjamihan se oksensi, ja kaikki tiesivät, mikä oksentamisen oli aiheuttanut.

Kaikkien noiden kokemusten jälkeen Mirjami oppi varomaan. Hän varoi nauramasta liian usein tai äänekkäästi. Hän varoi kertoilemasta hauskoja juttuja seurassa välttääkseen miehen ilkeät kommentit. Itkunsakin hän itki yksin jossakin poissa miehen silmistä, ja vain kaikkein ankarimmat päänsäryt, sellaiset, joita ei mitenkään voinut salata, tulivat miehen tietoon.

Jälkeenpäin ajatellen Mirjami ymmärtää toimineensa typerästi. Mutta silloin hän ei nähnyt itsellään olevan mitään muuta vaihtoehtoa. Kodin kasvatusperintönä saatu häpeäntunne tunki läpi kaikessa, kun mies vielä sopivasti ilkeillä puheillaan ja nolaamisillaan sitä ruokki. Mirjamilta puuttui rohkeus puolustaa itseään.

Vasta pikkuhiljaa vuosien saatossa alkoivat Mirjamin silmät avautua. Mitä ihmeen häpeämistä hänellä oikein oli? Hän ei ollut yhtään huonompi kuin kukaan toinenkaan, vaikka mies hänen sellaista antoi koko ajan ymmärtää. Hänen ei tarvinnut hävetä ominaisuuksia, joita oli syntymälahjana saanut. Hänen ei tarvinnut hävetä myöskään sairauttaan, jolle ei mitään voinut!

Kun Mirjami sen oivalsi, alkoi koko hänen elämänsä, maailmankuvansa ja ajattelutapansa hiljalleen muuttua. Miehenhän tässä olisi kuulunut hävetä! Mies olisi joutanut painua häpeästä maanrakoon, kun alensi vaimoaan toisten ihmisten silmissä pilkkaamalla ja ivaamalla. Ajatellessaan asiaa tarkemmin Mirjami ymmärsi, että miehen oma sisin oli niin pieni ja rikkinäinen, että sitä peittääkseen hänen piti alentaa muita, ennen kaikkea läheisiään. Heidät piti saada tuntemaan itsensä mitättömiksi maan matosiksi, etteivät he vain lähtisi miehen luota mihinkään, sillä se oli pahin painajainen, minkä mies tiesi.

Valitettavasti vain mies ei ymmärtänyt sitä, että jossakin vaiheessa hänen ivasanansa alkaisivat kilpistyä takaisin kohteestaan. Sanat, joiden hän oli luullut lamauttavan uhrin, kääntyisivätkin häntä itseään vastaan. Jos ihminen kuulee ympärillään pelkkää ivaa ja pilkkaa, joka kohdistuu häneen itseensä, kasvattaa hän ympärilleen suojakuoren, jonka sisällä kerää voimia noustakseen vastarintaan. Mutta sitä Mirjamin mies ei ymmärtänyt.

Näin kävi Mirjamille. Eräänä päivänä hän oli valmis nousemaan kapinaan puolustamaan itseään ja tytärtään. Hän ei ollut enää säälittävä, mitään osaamaton tai mihinkään kykenemätön ressukka, vaan vahva nainen, joka myös tiesi vahvuutensa. Mies ei enää koskaan saisi lannistettua häntä ivasanoillaan eikä millään muullakaan. Kovan, vuosikausia tiukasti suljettuna olleen kuoren sisällä, sen suojassa oli kasvanut ja hioutunut kaunis helmi, joka tuli esiin, kun kuori hiljalleen alkoi avautua.

Tänään Mirjamin iloinen nauru raikuu tämän tästä. Kyyneleet ovat yhtä herkässä. Hän hauskuttaa muita puheillaan ja sukkeluuksillaan tuoden iloa ja valoa ympärilleen. Hän vetää hartiansa taakse ja nostaa ryhtinsä ylpeästi pystyyn. Hän nauttii elämästä ilman pelkoa ja häpeää, sillä nyt hän on oivaltanut, että yrittämällä saada toinen häpeämään on vain keino yrittää hallita tätä. Sellaista ei Mirjamille tee enää kukaan, sen hän on päättänyt!

KUNNIA

Naisen kuuluu olla siveä, ahkera, kuuliainen, hiljainen, nöyrä ja vaatimaton. Näin Mirjami oppi jo Raamatusta, jota hän lapsena ja varhaisina nuoruusvuosinaan paljon lueskeli.  Koska koti oli uskonnollinen ja maailma monessakin asiassa vielä kovin mustavalkoinen, oli luonnollista, että tyttäriä yritettiin kasvattaa tähän muottiin sopiviksi.

Tietyt ammatit olivat kunniallisia. Ensin piti hankkia sellainen, ja jos rahkeissa vielä oli varaa, saattoi harkita vaikkapa jonkin taiteisiin liittyvän ammatin hankkimista, mutta vain hullut ja hourupäät heittäytyivät kokonaan sellaisen varaan. Mirjami oli musikaalinen. Hän olisi halunnut opiskella musiikkia ja saada ammatin siitä. Mutta se oli äidille kauhistus. Ei hän uskovaisena ihmisenä voinut sallia, että tytär valitsisi niin maallisen ammatin. Tässä asiassa Mirjami kuitenkin piti päänsä ja pyrki opiskelemaan musiikkia. Hänen taitonsa eivät kuitenkaan riittäneet sisään pääsyyn, ja siitä taisi äiti olla kaikkein tyytyväisin.

Ahkeruus oli ehkä kaikkein kunniakkain asia. Kaiken aikaa oli parasta olla työn touhussa. Pienikin lepohetki tuntui ajan tuhlaamiselta, ja joutilaisuus oli suoranainen synti. Siisti ja puhdas koti toi sen haltijalle kunniaa, sottapytyn asiat olivat varmasti huonolla tolalla kaikin tavoin.

Mirjami taisi olla luonnostaan ahkera ja siisti. Sitä ei hänelle tarvinnut erikseen opettaa, eikä hän toki ole katkera siitä, että sai kotoa sellaisen mallin. Valitettavasti vain malli siirtyi hiukan liiankin perinpohjaisesti hänen avioliittoonsa. Mirjami kuvitteli, että ahkeroimalla ja raatamalla hullun lailla hän jonakin päivänä saa aviomiehensä arvostuksen ja kunnioituksen osakseen. Sellaista ei koskaan tapahtunut, ja lopulta Mirjami älysi lakata yrittämästä. Nyt vanhempana ja yksin eläessään hän on armahtanut itseään. Riittää, että koti on jotakuinkin siisti ja puhdas. Kunnia-asia ei siivoaminen tai muukaan raataminen Mirjamille enää ole. Mieluummin hän kellahtaa sohvaan hyvä kirja kädessään kuin puunaa lattioita ja pyyhkii pölyjä.

Naiselle oli kunniaksi, että hän oli siveä ja puhdas. Olihan hän tietysti Luojan luoma, kuten mieskin, tosin vain kylkiluusta, mutta ei hän sentään saanut osoittaa seksuaalisia halujaan niin selkeästi kuin mies. Jos hän niin teki, oli hän huono ja kunniaton nainen.

Jos oli raskasta kantaa häpeän taakkaa, niin varmasti yhtä raskasta oli kannatella kunnian kruunua. Ja entä jos nainen tuli raskaaksi ennen avioliittoa? Kyllä silloin oli kunnia mennyt viimeistä rippusta myöten. Kumma kyllä miehen kunnia ei siitä kärsinyt, vaikka hän oli saattanut raskaaksi vihkimättömän naisen.

Tämä oli Mirjamille vaikea paikka. Jo nuoresta asti hän oli vahvasti seksuaalinen. Mutta kun kukaan ei neuvonut häntä näissä asioissa, joutui hän painiskelemaan yksin seksuaalisuutensa kanssa. Kodin ahdasmielisyys lisäsi syyllisyydentunteita.

Avioiduttuaankaan ei Mirjami päässyt irti tästä painolastista. Aviomies ei millään tavalla rohkaissut Mirjamin seksuaalisuutta, päinvastoin. Tarvittiin monta pitkää vuotta, ennen kuin Mirjami käsitti, että hän sai olla ylpeä omasta seksuaalisuudesta ja tavastaan ilmentää sitä. Aivan avioliiton viimeisinä aikoina Mirjami kertoi miehelleen, miten hän nautti seksistä. Hän oli vapautunut, eikä hänen tarvinnut hävetä enää mitään. Mies ei ymmärtänyt, miten olisi voinutkaan. Eihän hän koskaan ollut pitänyt Mirjamia mitenkään seksikkäänä, vaikka nyt hänen oli tunnustettava, että Mirjami oli juuri sitä.

Vaikka Mirjami peilaa monia kunniaan liittyviä asioita häpeän kautta, on myös sellaisia asioita tai ominaisuuksia, joita hän ei ole koskaan itsessään hävennyt. Yksi niistä on rehellisyys. Se on asia, josta Mirjami pitää kiinni viimeiseen asti. Joissakin tilanteissa tuntuu, että pieni valkoinen valhe olisi paikallaan, mutta Mirjamin on vaikea taipua edes sellaiseen. Ei hänen rehellisyydellään kerskua tarvitse, kuten eräiden, joiden hän on huomannut kuitenkin käyttäytyvän epärehellisesti kehuskeluistaan huolimatta. Mutta Mirjamin omatunto nyt vain ei sulata epärehellisyyttä: ei omaa eikä toisten.

Onko sitten kuitenkin niin, että kunnia on häpeän kääntöpuoli? Kun Mirjami oppi ymmärtämään, hyväksymään ja rakastamaan itseään ja muita, hän sai sanoa hyvästit häpeälle. Hän voi ylpeänä ja kunniakkaasti kantaa lahjansa tai lahjattomuutensa, kaikki ominaisuutensa, sairautensa, tietonsa ja taitonsa tai niiden puuttumisen. Hän on ihminen muiden joukossa, ei muita parempi, mutta ei varmasti myöskään tippaakaan muita huonompi. Kun Mirjami lakkasi kuuntelemasta sitä, mikä muiden mielestä olisi hyvää tai sopivaa, hän löysi oman polkunsa, jota kulkea tyynenä ja tyytyväisenä iloon, valoon ja elämään.