Ihmettelen ihmisiä, jotka heittelevät lupauksia sinne tänne huolettomasti kuin pieniä kiviä aikomattakaan niitä pitää. Joskus tuntuu, että jo saman tien, kun sanat ovat suusta ulos tulleet, ne unohdetaan. Mitä ihmettä he luulevat tällaisella toiminnalla saavuttavansa? Vähintäänkin se on loukkaavaa toisia kohtaan.

Voihan toinen osapuoli nimittäin uskoa, että sanoja tarkoittaa sitä, mitä sanoo. Hän voi jopa suunnitella asioitaan ja aikataulujaan sanomisten pohjalta, koska uskoo, että se mitä on sanottu, pitää paikkansa. Totta kai järkevä ihminen jokusen pettymyksen jälkeen oppii, kehen kannattaa luottaa, kehen taas ei. Ja kun epäilyksen ja epäluottamuksen siemen kerran on kylvetty, on sitä mahdotonta enää takaisin ottaa.

Joillakin ihmisillä näyttää kuitenkin olevan varaa toimia ajattelemattomasti kerta toisensa jälkeen. Ei heitä tunnu huolettavan se, että heidän luotettavuutensa joutuu huonoon valoon muitten silmissä. Minusta itsestäni tuntuisi ikävältä, jos minuun ja lupauksiini suhtauduttaisiin epäillen, kevyesti, aivan kuin jo niitä antaessani olisi sinetöity se, etten niitä kuitenkaan pidä enkä edes aio pitää.

Kokonaan oma lukunsa ovat ihmiset, jotka käyttävät toisia ihmisiä kuin leikkikaluinaan. He antavat epämääräisiä lupauksia jonnekin tulevaisuuteen. Useimpiin näistä lupauksista sisältyy ilmaisu ”ehkä” tai ”kuka tietää” tai” aika näyttää”. Jos heiltä tivaa tarkennusta asiaan, saa herkästi kuulla olevansa tiukkapipo, jankuttaja, määräilijä, komentelija jne.

Omalle kohdalleni on sattunut muutamia tällaisia tapauksia. Aluksi itselleni ominaiseen tapaan uskoin, että lupaukset joskus toteutuvat. Kun sitten huomasin, miten lupailija pelailee kanssani tarkoittamalla sanoillaan oikeastaan mitään, aloin itsekin pelailla muutamien kanssa. Uskokaa tai älkää, sellaista peliä on mahdollista pelata pitkäänkin. Itse sain jotakin kieroutunutta tyydytystä siitä, että vastapelaaja luuli vedättävänsä minua, kun oikeastaan oli itse vedätettävänä.

Oma vedätykseni ei ollut katteettomien lupausten antamista, sillä sellaiseen en alennu ”pelaillessanikaan”. Se oli sitä, että olin uskovinani kaikki selitykset ja vastukset, jotka kulloinkin esteiksi lupausten pitämisen tielle tulivat. Harmittelin yhdessä petturin kanssa, miten ikävää olikaan, että taas piti käydä näin. Voivoi ja valivali!

Aikanaan tuollaiset pelit sitten tietenkin loppuivat, sillä eihän kissakaan aina jaksa saalistaa. Noista peleistä olen tullut siihen lopputulokseen, että itse en haluaisi elää tuollaisessa kuvitteellisessa maailmassa, jossa kaikki tapahtuisi vain unelmissa ja jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa, ei koskaan nyt ja tässä hetkessä.

Elämä on sinisilmäistäkin monella tavalla koulinut. Enää en sokeasti luota oikeastaan mihinkään tai kehenkään. Mutta en myöskään ensimmäiseksi kyräillen ja epäillen ajattele, että tuo ihminen varmasti valehtelee. Koska itse olen avoin ja rehellinen, ajattelen aluksi toisenkin sellainen olevan. Jos sitten paljastuukin jotain muuta, tarkistan kantaani tarpeen mukaan. Itse voin ainakin joiltain osin päättää, kuinka paljon omaan elämääni päästän ihmisiä, joihin en täysin voi luottaa. Senkin voin päättää, millaisen jalansijan he elämässäni saavat.

Niin, silmäni ovat edelleen siniset.