Minulle on jäänyt mieleen useita äidin valmistamia vaatteita ja asukokonaisuuksia. Teetinhän hänellä vaatteita vielä aikuisenakin aina, kun satuin löytämään mukavan kankaan. Vasta kun tyttäreni syntyi, ostin ompelukoneen ja saumurin, joilla sitten aloin ommella vaatteita niin tyttärelleni kuin itsellenikin. Minusta ei koskaan tullut äidin veroista ompelijaa, sillä olin ompelutöissäni varsin suurpiirteinen. Langasta tekeminen oli enemmän minun mieleeni, ja olenkin neulonut itselleni sekä kihla- että hääpuvun ja paljon, paljon muuta. Nykyisin en enää kudo mitään. Edes sukkia en jaksa aloittaa, saati saattaa loppuun asti, muusta puhumattakaan.

Mutta äitipä jaksoi. Usein hän ehdotti, että jos joku tyttäristä tekee sen tai sen kotityön, hän vastaavasti käyttää säästyneen ajan tyttärelle ompelemiseen. Tämä sopi hyvin molemmille osapuolille, ja niin vaikkapa minun tiskatessani tai siivotessani istahti äiti ompelukoneensa ääreen ja surautti valmiiksi tai ainakin eteenpäin kulloinkin työn alla olevia ompeluksia.

Äidillä ei ollut käytettävissään saumuria eikä sähkökonettakaan ennen kuin vasta seitsemänkymmentäluvulla. Sitä ennen kaikki ompelukset poljettiin vanhalla pöytämallisella Singerillä. Huolittelu- ja viimeistelytyöt piti tietenkin tehdä käsin, ja se taisi olla aikaa vievintä puuhaa. Kun äiti sitten sai ompelukoneen, jossa oli siksak-ommel, helpottui ja nopeutui ompelutyö huomattavasti.

Muistan erään joulunaluksen, kun taisin olla neljännellä luokalla kansakoulussa. Joulu- ja kevätjuhliin äiti usein teki meille uudet vaatteet, jos se vain rahatilanteen puolesta oli mahdollista. Tällä kertaa oli, ja äiti oli varannut minulle kankaaksi kauniin, punaisen crimplene-kankaan. Olin iloinen ja vähän ylpeäkin, että saisin niin hienon mekon joulujuhliin, kun valittu mallikin vielä miellytti minua kovasti.

Sitten tapahtui katastrofi. Minä sairastuin vesirokkoon, joka jylläsi paikkakunnalla. Pieniä toiveita oli, että saattaisin parantua ja pääsisin juhliin ja ennen kaikkea saisin pukea ylleni uuden hienon mekkoni, jonka ompelemista äiti oli jo aloittanut. Muistan, kuinka makasin sairaana sängyssä, ja äiti ompeli mekkoani. Vielä viimeisenä iltana ennen joulujuhlaa hän istui myöhään yöhön koneen äärellä ompelemassa mekkoa, että se sitten varmasti olisi valmis aamulla, jos yön aikana olisin kokenut ihmeparantumisen ja pääsisin kuin pääsisinkin juhliin.

Luulen äidin kyllä tienneen, etten kykenisi juhliin, kuten en kyennytkään. Mutta hän ei halunnut tuottaa minulle pettymystä, että mekko olisi jäänyt keskeneräiseksi. Oman yöunensa uhraten hän ompeli sen aivan valmiiksi, ja kun aamulla edelleen sairaana heräsin, roikkui mekko henkarissa valmiina päälle puettavaksi.

Muistan, miten pettynyt olin, kun en saanutkaan sitä käyttää juhlissa. Jostain syystä koko mekko jäi sitten melko vähäiselle käytölle. Olisihan sitä voinut pitää kouluvaatteena, mutta säästettiinkö sitä sitten juhlavaatteeksi, en tiedä. Äiti oli tarkka, että jokaisella piti olla olemassa niin sanotut ”paremmat vaatteet”, jos äkkiä ilmaantui yllättävää menoa. Arkivaatteet olivat erikseen.

Äidin opetus on mennyt perille. Samaa periaatetta toteutan vieläkin elämässäni, vaikka vaatteita minulla nykyään olisi vaikka hevosten syödä. Vaihdan työvaatteet kotivaatteiksi heti kotiin tultuani, ja oikein likaisiin hommiin on olemassa ne kaikista kehnoimmat tamineet.