Ku Vihtori kuoli, mikä tapahtu jo ennen mun syntymää, jäi Saima-täti asumaan meille. Siitä koitu jos jonkillaista ristiriitaa. Isävainaa ei tullu oikeen hyvin toimeen sen kans, ja oli niillä kismaa äitivainaanki kans, vaikka ne oli sentään sukulaisia.
Leskeks jäätyään Saima-täti alako oikeen kulukukissan elämän. Se viipy hierontareissuillaan joskus viikkojaki. Lisäks sillä oli helluntailaisia uskonystäviä, joien luona se piti majaa. En oikeen tiijä, minkälainen kontrahti niillä oli, mutta mää luulen, että se teki jotaki pikkuhommia talouksissa ja sai sitä vastaan syyä siellä ja olla yökunnissa. Ei semmonen taitas kyllä enää nykysin tulla kuuloonkaan, mutta siihen aikaan se tuntu olevan mahollista.
Meillä kotona oli Saima-tätillä oma huone, johon se sitte palas reissuiltaan. Lapsista sen tulo oli tietenki aina mukavaa, ku se toi jotaki kivaa meille. Joskus vaatteita, joskus leluja, joskus semmosta ruokaa, jota ei tavallisesti saanu. Musta tuntuu, että sen paremmin äiti ku isäkään ei oikeen tykänny sen reissuista, vaikkei ne meille lapsille ikään niistä mitään sanonu.
Mää en kyllä tiijä toista ihimistä, joka ois yhtä palijo pelänny kuolemaa ku Saima-täti. Vaikka se oli uskovainen, teki se kyllä kaikkesa, että kuolema ois sitä karttanu. Se voimisteli, hauto jalakojaan kylymässä ja kuumassa, joi koivulipeää, mustajuurimehua ja vissiin nokkosvettäki. Millon vaan tuli tietoon joku uus parannuskeino, niin siihen Saima-täti tarttu.
Senki mää muistan, että sen puolesta rukoiltiin. Se ois niin halunnu samanmittaset jalat. Joku helluntailainen saarnaaja, oisko ollu Yli-Vainio, rukoili ja tais niitä rukoilijoita olla muitaki. Muistan, miten Saima-täti sitte mittaili jalakojaan ja oli vissiin aika pettyny, ku jalat ei kasvaneetkaan samaan mittaan. Kaikellaista!
Saima-täti muutti pois vasta sitte, ku se meni kihiloihin samaan uskonlahkoon kuuluvan Antin kans. Ne muutti yhteen asumaan, mutta ei menneet naimisiin eläkkeen menetyksen pelossa. Se aiheutti pahaa verta tietenki siellä sun täällä. Uskovaiset ihimiset ja elää susiparina! Siihen aikaan mää olin jo niin vanha, että ymmärsin, miten asiaa jauhettiin meilläki.
Aikanaan Antti sitte kuoli, ja Saima-tätin piti muuttaa vanhainkotiin. Kun ei ne kerran ollu menny naimisiin Antin kans, ei se tietenkään voinu jäähä asumaan Antin kotiin. Meillekään se ei enää voinu palata, ku kerran oli muuttanu pois. Vanhainkojissa se eli vielä jokusen vuojen.
Kommentit