Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua ovea raotettiin ja Kaisa pujahti sisään. Hän nosti minut takaisin koppaan ja alkoi silitellä minua. Kohta vaivuinkin jonkinlaiseen unen horteeseen, sillä Kaisan lämmin, pieni käsi tuntui mukavalta. Aivan kuin emo olisi laskenut tassunsa päälleni ja pidellyt minua paikoillani.

Jonkin ajan kuluttua havahduin hereille. Tunnustelin oloani. Kaisan käsi ei enää silitellyt minua. Hän oli lähtenyt pois ja jättänyt minut taas yksin koppaani. Muutenkin koko talossa oli hiiren hiljaista. Hyppäsin lattialle ja asetuin taas oven taakse itkemään. Nyt ei kestänyt kauaakaan, kun Kaisa jo kiirehti minua lohduttamaan.

Nyt osasin olla varuillani. Enää en päästäisi Kaisaa lähtemään niin helposti luotani. Aina kun hän nosti kätensä pois, nostin minäkin saman tien pääni valmiina parahtamaan surkeaan valitukseen. Huomasin kyllä, että Kaisaa väsytti, olihan hänkin vasta pieni lapsi. Hän nuokkui lattialla koppani vieressä, mutta aina kun hän yritti lähteä, olin minä tikkana hereillä.

Alkuyö kului tällaisissa tunnelmissa. En enää muista, montako kertaa Kaisa joutui nousemaan vuoteestaan. Hänellä oli muuten parvisänky, joten nouseminen oli työlästä. Lopulta Kaisan isä sanoi, ettei minua saisi enää jättää yksin itkemään, sanokoot opaskirjat mitä tahansa. Se oli helpotus meille kaikille. Kaisa pääsi viimein nukkumaan, ja minä hiivin hiljaa hänen huoneeseensa ja käperryin sängyn lähettyville. Siinä nukuin sitten aamuun asti, vaikka ikävöinkin äitiä ja sisaruksiani.

Aamulla olimme tietysti molemmat hyvin väsyneitä yön koitoksista. Oli kaunis keväinen aamu, mutta minä en osannut nauttia siitä. Istuin nurmikolla kaukana Kaisasta, joka taas oli valinnut istumapaikakseen rappuset. Pidin kyllä Kaisasta. Hän oli hyvä ja huolehtivainen pikkuemäntä. Mutta kestäisi aikansa, ennen kuin tottuisi siihen kaikkeen uuteen, johon minut yllättäen oli tempaistu. Sisimmässäni kuitenkin tunsin, että tämä oli nyt minun kotini. Aikanaan tottuisin tähän, ja elämäni täällä tulisi varmasti olemaan hyvää ja turvallista.