Katon rajassa taas keikkuessaan oli kärpäsellä hyvä näkyväisyys hiukan laajemmalle. Se katseli ympärilleen, pohdiskeli näkemäänsä, mietti kokemaansa, ajatteli ja yhdisteli asian sieltä toisen täältä, jolloin syntyi jonkin sortin kokonaisuus.

Jotkut kommentoijat olivat aiemmin kirjoittaneet, että se, mitä kärpänen kirjoittaa, on vain kärpäsen totuus: pelkkiä alhaisen mielen ja negatiivisen elämänasenteen läpi suodatettuja huitaisuja, kärpäsen paskoja paperilla tai tässä tapauksessa, mikäli otsikkoa ahtaasti tulkitaan, katossahan ne rusehtavat läikät olivat, kuten eräs tarkkasilmäinen kynäniekka aiemmin oli jo huomauttanutkin.

Nyt on kärpäsen, sydän verta itkien, tuotettava katkera? pettymys näille kommentoijille ja muillekin niin ajatteleville. Erityisesti se haluaa kiinnittää lukijoiden huomion sanaan TOTUUS.

Mistä ihmeen totuudesta oikein keskusteltiin? Kärpänenhän on vain vaatimaton hyönteinen, ei aivoja ollenkaan. Kirjoittajan taitojenkin kanssa vähän niin ja näin, kun aina täytyy samaa levyä soittaa, menneitä, jo moneen kertaan puituja asioita jauhaa; niin lehemäksihän sellaista märehtijää sanotaan.

Jo entisen blogin aikaan pelkkää potaskaa kirjoitteli susitarinoiden muodossa itseään ja omaa erinomaisuuttaan esille tuoden, vaikka kaikki tiesivät, että eiväthän tuollaiset jutut paikkaansa voineet pitää. Ei vain mokoma suostunut vanhenemaan luonnollisesti, vaan uutta nuoruuttaan yritti  elää minihameineen, korkokenkineen ja punahuulineen.

Tuossa iässä, kun viisikymmentä armorikasta vuotta oli jo aikaa sitten eletty, olisi kuulunut vähän nöyrempi olla. Tukka tiukalle nutturalle, päälle vähintäänkin polvipituinen hame, mielellään ikävän harmaa. Ylävartaloa peittämään väljä jakku, etteivät vain rupsahtaneet muodot yhdessäkään susipuolisessa minkäänlaisia himoja herättäisi ja jalkaan tukevat kävelykengät vaivaisenluita estämään. Eikä puhettakaan verkkosukista, syntisen mustista ja kukaties vielä stay upeista!

Nyt kun Susimetsän polut näyttivät auttamattomasti umpeen kasvaneilta, yritti se täällä taas päihittää kaikki muut, ja kun ei muuten siinä onnistunut, niin pensselinsä kastoi mustaan maaliin ja alkoi vedellä oikein pitkin vedoin sinne sun tänne. Minne se ei sutinsa kanssa yltänyt, niin sinne se roiskaisi menemään mustat maalinloput. Kyllä niistä aina jokunen pisara jonkun päälle tipahtaisi ja ikävän tahran jättäisi. Ja aiheensakin otti tai sai pääsääntöisesti toisten kirjoituksista tai niitten ruotimisesta ikävään sävyyn.

Mutta totuus? Sellaisesta ei kärpänen tiennyt mitään. Koskaan se ei ollut väittänyt totuutta julistaneensa, eihän se, vaikka korkealta katsoikin, sentään mikä jumala ollut! Mielipiteitään, ajatuksiaan ja erilaisia tulkintojaan ja näkemyksiään se ainoastaan toi esille. Eivätkä ne olleet sen enempää tosia kuin valheitakaan; yhtä vähän oikeita kuin vääriä. Ne vain olivat, samoin kuin tunteet. Ei niistäkään voinut mennä sanomaan, että sinun tunteesi on väärä ja minun oikea.

Joten kyllä totuudenjulistajia nyt olisi muualta etsittävä, ja kyllä niitä varmasti löytyisikin lähempää kuin arvattiinkaan. Mutta yhden suoraselkäisen, oikeudentuntoisen, rohkean ja omilla aivoillaan ajattelevan kuin myös taitavan sanakäyttäjän se blogistaan yhytti ja siitä kärpänen kiittää…