Eipä kauaakaan kulunut, kun ensimmäinen vastaus tervehdykseen ilmaantui kommenttiosastoon. Läntisen naapurimaan iäkäs herrahenkilö kiirehti lausumaan ilonsa siitä, että kirjoittaja oli taas ilmaantunut näkösälle. Nyt tämä oli tehnyt asian eteen jo lähes kaiken voitavansa. Enempää ei juurikaan enää ollut tehtävissä. Ei muuta kuin eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Suurin osa yhteisön jäsenistä toivoi kuitenkin kirjoittajan paluuta takaisin. Karkuun ei kannattanut nyt lähteä.

Jos oli ensimmäinen kommentti ollut ilahtunut kannanotto kirjoittajan suuntaan, ei toinen sitä enää ollut. Siinä suomalaista sananpartta lainannut ja nimensäkin tekstiin ainoana kommentoijana saanut henkilö ei sittenkään kyennyt pitämään kiukkuaan aisoissa, vaan antoi hänkin tulla täydeltä laidalta tyyliin ”tätähän tilasit”.

Kommentoijaa suivaannutti terveisten laittajan tapa irrottaa kommentista itselleen sopiva pätkä ja laittaa ainoastaan se esille. Tuolloinhan itse asia saatiin näkymään kokonaan toisessa valossa kuin sen ehkä oli haluttu näkyvän.

No, kirjoittaja kuuleman mukaan oikein harrastaa tällaista tapaa. Lähinnä se tulee ilmi siten, että hän haluaa ensin tarkastaa kaikki kirjoituksiinsa tulleet kommentit ja jättää julkaisematta ne, jotka ovat hänelle epäedullisia. Tällä kertaa tuo tapa toimi hieman käänteisesti. Hän julkaisi kommentista sen osan, joka sai hänet näyttämään uhrilta ja kommentin laatijan taas vainoajalta. Kätevää ja käyttökelpoista, kun sen osaa!

Kuten muistetaan, oli plagioija nostanut plagioitujen tekstien kirjoittajan oikein jalustalle ylistämällä lähes maasta taivaaseen tämän kirjoitustaitoa. Lisäksi blogiyhteisön keskenkasvuisiin mouruajiin verrattuna oli plagioitu osoittanut harvinaista kypsyyttä käsittelemällä asiaa aikuisen naisen tyylillä ja taidolla. Moni ei siihen olisi kyennyt.

Tuollaisen ylistyspuheen jälkeen oli kai lähes mahdotonta enää plagioidunkaan muuten reagoida kuin kehuista kiittää, minkä hän lyhyesti ja ytimekkäästi tekikin turhiin korulauseisiin sortumatta. Vielä toivotti hän hyvät jatkot kaikille ja poistui vähin äänin jonnekin blogimaailman hämärään.

Suuri ihme olisi ollut, ellei sydämensä menettänyt olisi seuraavana rientänyt toivottamaan eksynyt lammas tervetulleeksi takaisin joukkoon tummaan. Sitten hän lausui itselleen onnittelut siitä, että oli ollut suuressa maailmassa pahimman myrskyn aikaan.

Miksi näin? Eikö ystävän kuuluisi olla tukena silloin kuin häntä eniten tarvitaan? Ainahan se ei sattuneista syistä ole mahdollista. Sanavalinta oli kuitenkin aika erikoinen, sillä se saattoi kyynisimmät johtaa ajattelemaan, että oman nahan suojeleminen oli tällekin ritari reippaalle tärkeämpää kuin sinkoilevien nuolten tielle kilveksi asettuminen.