Alkukesän aamuyö on täällä etelässä vielä aivan pimeä, mutta jo täynnä linnunlaulua ja kesän suloista, huumaavan täyteläistä tuoksua, kun Punahilkka nousee ylös vuoteeltaan. Hän ei saa unta. Ajatukset risteilevät sinne tänne. Tämän tästä ne suuntautuvat tulevaisuuteen: tulevaan kesään ja Häneen.
 
Vaikka Punahilkka onkin päättänyt olla suunnittelematta, ja elämättä, elämäänsä etukäteen, ei hän voi mitään sille, että aina silloin tällöin tuntee hän seisovansa kuin polkujen risteyksessä. Oikeastaan tuollaisia risteyksiä tulee vastaan päivittäin ja viikoittain. Hänen on valittava, jatkaako jo tällä aloittamallaan polulla ja katsoo, mitä sillä on jatkossa tarjota, vai kääntääkö selkänsä edessä häämöttävälle, utuiselle tulevaisuudelle ja suuntaa taas mieli avoimena kohti uusia ja kukaties entistä ihmeellisempiä seikkailuja.  Sillä sellaisia näyttäisi kyllä olevan tarjolla hilkalle, joka rohkeasti käy kurkistamassa mutkankin taakse eikä tyydy pelkästään siihen, mitä näkee polun suoralla osuudella.
 
Mutta onko seikkailu ja jännitys sitä, mitä Punahilkka elämältään haluaa? Eikö hänelle riitäkään ”tavallinen” elämä ylä- ja alamäkineen? Onko hänen elämänjanonsa yhä niin kyltymätön, ettei sitä sammuta mikään eikä kukaan? Riittääkö hänelle vain lyhyt piipahdus susipolulla, kerman kuoriminen maidon päältä? Onko siinä kylliksi, että päällisin puolin katsoo, mistä aineksista tämä polku on rakennettu?
 
Ja sen jälkeen tulee tympäännys. Ei se ollut tämä polku. Ei ollut tällä polulla tarjota sellaista, mikä saisi Punahilkan syttymään ja hehkumaan aamukasteisen ruusun lailla. Ei aukaissut Punahilkka sydäntään ja sieluaan tämänkään susipolun sudelle, vaikka susi kaikin puolin kelvollinen oli ja olisi tahtonut Punahilkan kanssa jakaa aamunsa, päivänsä ja iltansa, öistä puhumattakaan!
 
Kesäinen aamu alkaa hiljalleen sarastaa, ja yhä uusia lintuja yhtyy entisten laulajien kuoroon. Kesän huumaavat, täyteläiset tuoksut voimistuvat ja tuovat mukanaan lupauksen jostakin… Mitä se lupaus merkitsee Punahilkalle? Saako se hänen levottomana vellovan mielensä lopultakin rauhoittumaan? Täyttääkö hänet syvä rauha ja seesteisyys, niin että hän pystyy suuntaamaan energiansa, pulppuavan ilonsa ja elinvoimansa tähän päivään haikailematta menneitä, suunnittelematta tulevia?
 
Huoahtaen sulkee Punahilkka läppärinsä, käy vielä parvekkeella kesää haistamassa ja kuuntelemassa, pujahtaa sitten peiton alle eikä ole yhtään äskeistä viisaampi. Mutta onnellinen ja tyytyväinen hän on siitä, että vielä kuulee, näkee, tuntee, haistaa, maistaa. Vielä läikähtää ilo rinnassa meren aallon lailla ja toisena hetkenä taas hyökyy musta murhe hänen ylitseen.

Punahilkka elää, ja siitä tietää hän kaiken muunkin järjestyvän!