Tänään onki hyvä keli lähteä isolle kirkolle. Ilima näyttää nimittäin lämmenneen. Vaan 11 raatia pakkasta, kertoo sääkartta, ja se on tasan ykstoista raatia vähemmän, ku eilen aamuna. Taitaa näillä nurkilla kumminki olla pikkusen enemmän. Mun mittari näyttää nelijäätoista astetta, ja se on sentään suojassa lasien takana. Oli ny miten oli, niin ei kumminkaan aivan niin kireää pakkasta oo luvassa, ku tässä mennä päivinä.

Autollahan sinne kyllä huristetaan ja sisätiloissa koko päivä ollaan, niin että siinä mielessä ei nuo kelit oikeen mitään meinaa. Mutta ei se auto mua oven suusta hai. Omin kintun on kipitettävä lähtöpaikalle, joka onneks ei oo mahottoman kaukana.

Reisussa menööki sitte koko päivä. Aamusta lähetään ja iltahämärissä tullaan. Meitä on isompi porukka menossa työpaikalta. Viime vuonnaki oltiin, ja ku reissu meni niin hyvin, niin siitä meille jäi aatos, että tehäänki reissusta jokavuotinen. Se on meijän virkistystä ja työhyvinvointia, vaikka yleensä on kyllä meleko naatti, ku kotiin viimen raahustaa. Ei sellainen monen tunnin matka ja sitte vielä useamman tunnin poukkoileminen isossa ihimismäärässä ainakaan fyysisesti ketään virkistä.

Se mikä siinä on mukavaa, on se, että me otetaan eväät mukaan. Jokahinen tuo jotaki suuhunpantavaa vähä niin ku nyyttikestiperiaatteella. Eilen ku kahtelin eväslistaa, oli siinä leipää, karjalanpiirakoita ja munavoita, roissanttia, tuorejuustoja, piimäkakku, ruissipsejä, kahavia, pullaa ja tais olla vielä jotain muutaki. Ite aattelin viijä pikkuporkkanoita, ite sekotettua dippauskasteiketta, valakosipulikrutonkia, karkkia ja suklaata. Kaikesta päätellen ruokaa tuloo taas enemmän, ku kukaan jaksaa syyvä, mutta eipähän ainakaan lopu kesken. Viimeks me syötiin loppuja eväitä vielä takasi tullessaki.

On se kumma, miten tuo ruoka ja syöminen teköö yhessä olosta palijo mukavampaa. Ihimiset on ilosempia ja avoimempia ruuan ääressä. Aikaki kuluu rattosammin, ku on jotaki tekemistä purukalustolla. Lisäsk porukka on jotenki tiiviimmin tekemisissä keskenään, ku muuten vaan kaverukset saattas istua keskenään ja jutella omia asioitaan.

Vaikka emmää muuten oo sitä mieltä, että työporukoijen tarttis niin kovin tiiviitä olla sillä periaatteella, että oltas muka yhtä suurta perhettä. Semmoseen mää en usko alakuunkaan, eikä kaikki ees halua semmosta. Ku sakkia on palijo, on se mun mielestä ihan mahottomuuski. Jotku nuoret työkaverit tuntuu haikailevan semmosen perään. Ne on niin idealistia vielä. Mutta ei semmosta ainakaan millään pakkokeinoilla ja väkisin vääntämällä saaha aikaa.

Meilläki yritettiin semmosta muka yhteisillä kahavinkeittovuoroilla. Mää sanon heti, ku siitä tuli puhe, ettei tuu onnistumaan, mutta voihan sitä kokeilla. Siinä kävi sitte niin, että ihimiset, jotka ei ees ite juoneet kahavia, joutu kesken työpäivän juoksemaan omista hommistaan kahavinkeittoon, tai muuten naristiin heti, miksei oo kahavia. Siitä ei tullu ku pahaa verta koko porukkaan, ja niin me sitte sanouvuttiin siitä kokonaan irti. Keitämmä kahavit omassa kopissamma sillon ku siltä tuntuu.

Ja halavemmaksi se tuloo, ku ne jotka juo kahavia, tuo aina kahavipaketin, ku kahavi loppuu. Tuossa kokeillussa systeemissä piti kupillisesta maksaa kolomekymmentä senttiä, ja se kävi jo kukkarolle, jos oli oikeen kova kahavikissa, niin ku muutamat on. Niillä raholla kyllä sitte ostettiin ne kahavit ja kustannettiin erilaisia juhulia sun muita, mutta eihän kaikki ees osallistu ikään semmosiin yhteisiin rientoihin. Miks niitä pitäs sitte toisille kustantaa. Mun mielestä on palijo parempi, että ne jotka juhulii, kerää rahat keskuuvestaan, ja osallistua voi jokahinen, joka jonkillaista vetoa asiaa kohtaan tuntoo.

Niin, ei se yhteishenki synny käskemällä, määräämällä tai maksamalla. Meijän tapauksessa ensimmäinen askel ois se, että kaikki ees tervehtis kaikkia, ku tullaan vastakkain. Siitäki on saanu muutaman kerran huomauttaa eikä se vieläkään tunnu kaikilta luontuvan. Ihimeellistä, sanon minä! Ku sentään pitäs olla kyse itestään selevästä asiasta!