Päästiin seuraavaan päivään, jolloin vauvan aivotoiminta oli määrä tutkia vielä uudelleen, jotta varmasti tiedettäisiin, mikä aivojen tila oli. Vaikka kaikki toivo oli oikeastaan jo menetetty, antoi tutkimus vielä pienen toivon siemenen nostaa päätään Soilen sisällä. Kyllä hän tiesi, että se oli turhaa, mutta vielä ei ollut hän valmis lastaan kuolemalle luovuttamaan. Lapsi oli syntynyt Toivon päivänä: jo se itsessään antoi aihetta toivoa parasta, vaikka samalla piti varautua pahimpaan.

Useita kertoja päivän aikana koko perhe vaelsi Lastenklinikan teho-osastolle vauvaa katsomaan. Mikko työnsi Soilea pyörätuolissa, sillä matka oli vielä liian pitkä Soilen käveltäväksi. Muuten hän kyllä jo liikkui ja saattoi nousta vauvan pienen vuoteen viereen tätä hoitamaan ja silittelemään. Ne hetket olivat ainoat, jolloin Soilella oli mahdollisuus jollakin tavalla osallistua lapsen hoitamiseen. Häntä ei monien letkujen ja laitteiden vuoksi voinut ottaa syliin. Ainoastaan kädellä saattoi pikkuista vartaloa hyväillä. Soile ajatteli ja toivoi, että nukkuva vauva aistisi unensa läpi äidin rakkauden ja huolenpidon.

Iltapäivällä, perheen mennessä taas vauvaa katsomaan, alettiin tutkimusta juuri tehdä. Vauvan päähän oli asetettu anturit, jotka mittasivat aivokäyrää. Soilea itketti nähdessään lapsensa päässä ja pienissä käsissä ja jaloissa nuo laitteet. Mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin odottaa. Tutkimuksen tulos ilmoitettaisiin heille heti, kun se olisi valmistunut ja lääkärit olisivat tehneet päätöksensä hoidon jatkamisesta tai lopettamisesta.

Murhemielin palasi perhe Soilen huoneeseen tutkimuksen valmistumista odottamaan. Heidät kutsuttaisiin sitten takaisin osastolle, kun päätös olisi tehty.