Kun lapsi iltapäivällä oli saanut nimen, kävimme vielä illalla häntä monta kertaa katsomassa. Hänen tilassaan ei ollut tapahtunut muutoksia. Seuraavan päivän aivosähkökäyrä kertoisi, reagoivatko hänen aivonsa mihinkään ärsykkeisiin.

Ihminen on kummallinen tapaus. Vaikka meille koko lailla suoraan sanottiin, että toivoa tuskin olisi, ja itsekin sen jollain tasolla käsitin, heräsi uusi toivo joka kerta, kun lapsen pieni käsi tai jalka vähänkin liikahti. Meille kyllä sanottiin, että liikkeet olivat refleksejä, mutta ainakin minun silmissäni ne olivat merkkejä siitä, että kaikkea ei ehkä sittenkään vielä ollut menetetty.

Yöksi palasimme Naistenklinikan puolelle. Vauva jäi pieneen vuoteeseensa, jossa hänen vointiaan tarkkailtiin kaiken aikaa. Oli hyvä, että saimme olla kaikki yhdessä sairaalassa. Kaiken surun ja murheen keskellä saimme tukea toisistamme, ja elävä lapsi, vauvan isosisko vaati onneksi oman osansa. Hänen takiaan emme voineet vaipua epätoivoon, johon hukkumiseen muuten olisi ollut olemassa suuri vaara.

Yöllä maito alkoi nousta rintoihini. Minua oli jo etukäteen opastettu, että koska lapsi todennäköisesti kuolisi, minun pitäisi pyytää maidon erittymistä estävää lääkitystä heti, kun ensimmäiset merkit maidon tulosta ilmaantuisivat. Sydän murhetta täynnä pyysin yöhoitajalta lääkettä. Tajusin, että taas katkaistiin yksi heikko säie, joka piti lasta kiinni elämässä. Hän ei koskaan imisi ravitsevaa maitoa rinnastani varttuakseen vahvaksi ja voimakkaaksi. Koskaan ei hän polkisi syliäni eikä herättäisi minua yöllä vaativalla itkullaan. Koskaan en nostaisi häntä olkaani vasten, jotta hän saisi röyhtäistä ilmakuplat vatsastaan. Ei koskaan.

Kun uusi aamu valkeni, riensimme heti aamusta lasta katsomaan. Siellä hän lepäsi edelleen samassa asennossa yhtä hiljaa kuin edellisenä päivänä. Iltapäivällä, kun taas menimme hänen luokseen, oli hänen pieneen päähänsä kiinnitetty monta anturia. Nyt tehtiin luvattua EEG-koetta, jonka tulokset sitten lopullisesti ratkaisisivat lapsen kohtalon. Koe kestäisi jonkin aikaa, ja meitä kehotettiin menemään siksi aikaa takaisin minun huoneeseeni. Kun tulokset olisivat selvillä, meidät pyydettäisiin takaisin.

Kului ehkä tunti, puolitoista, kun puhelinsoitto sitten tuli. Lähdimme kiireesti takaisin Lastenklinikan puolelle. Toivo ja pelko vaihtelivat ainakin minun mielessäni. Lapsen kohtalo sinetöitäisiin muutaman hetken kuluttua.

Osastolla asetuimme vauvan vuoteen viereen häntä silittelemään ja hyväilemään. Pian siihen tuli kaksi lääkäriä ja vauvan omahoitaja. Ensin meille kerrottiin ja selitettiin yleisiä asioita siitä, mitä oikein oli tapahtunut. Niitä olimme kuulleet aiemminkin lapsen maailmaan saattaneelta lääkäriltä ja lastenlääkäriltä, joka sitten olisi vauvaa jatkossa operoinut.

Useammasta lääkäristä koostunut asiantuntijaryhmä oli tutkinut ja tulkinnut lapsesta äsken otetun EEG: n. Heidän yksimielinen päätöksensä oli, että lapsi oli niin vaikeasti vammainen eikä aivotoimintaa ollut, että hänen tehohoidostaan luovuttaisiin. Meiltä ei oikeastaan kysytty mitään. Olisimme kai voineet vaatia tehohoidon jatkamista, mutta mitä tai ketä se olisi hyödyttänyt.

Lapsi, vaikka ehkä alkaisikin hengittää itse, ei koskaan kehittyisi normaalisti. Hän ei koskaan oppisi syömään, puhumaan, kävelemään tai tunnistamaan meitä. Hänen paikkansa tulisi olemaan vaikeasti kehitysvammaisten lasten hoitolaitoksessa. Lisäksi lapsen monet kehityshäiriöt vaatisivat jatkuvia leikkauksia ja hoitoa. Kukaan ei pystyisi takaamaan, että hän selviäisi niistä tai että niistä edes olisi mitään apua ja helpotusta hänen vaivoihinsa.

Hiljaisina ja murheen murtamina kuuntelimme lääkärien puhetta. Luopumisen aika oli nyt tullut. Se mahdollisuus meille annettiin, että jos haluaisimme, voitaisiin lasta pitää hengityskoneessa vielä päivä tai pari. Emme olleet osanneet ottaa huomioon tällaista mahdollisuutta, emmekä siis olleet puhuneet siitä etukäteen. Valmista vastausta tai sopimusta ei ollut. Asia jouduttiin päättämään siinä hetkessä. Kuin yhteisestä sopimuksesta päätimme, että lapsen kärsimyksiä ei enää jatkettaisi vain siksi, että me saisimme siirtää lopullista eroa pari päivää.

Annoimme luvan irrottaa lapsi hengityskoneesta välittömästi. Eihän mitään muuta mahdollisuutta oikeasti ollut olemassa. Asian pitkittäminen olisi ollut lopputuloksen kannalta turhaa. Lapsen pelastamiseksi oli tehty kaikki voitava. Hän oli taistelunsa taistellut. Meidän oli päästettävä hänet lepoon ja vapauteen kaikista kivuista ja tuskista.

Seuraavaksi meidät ohjattiin toiseen huoneeseen odottamaan. Nyt vihdoin saisimme lapsen syliimme. Hänet irrotettaisiin koneesta, puettaisiin ja tuotaisiin luoksemme. En koskaan unohda hetkeä, kun ystävällinen lääkäri sitten laski lapsen syliini. Hän halusi antaa lapsen ensimmäiseksi minulle, äidille. Tuudittelin häntä siinä hiljaa sylissäni ja katselin hänen kauniita piirteitään mieli aivan tyhjänä kaikesta. Hiljainen suru täytti sydämeni, sillä tämä oli ainoa kerta, jolloin saisin pienokaistani elävänä sylissäni tuudittaa. Halusin painaa tämän hetken syvälle muistini sopukoihin.

Mieheni purki suruaan omalla tavallaan. Hän alkoi yhtäkkiä vihaisella äänellä tivata lääkäriltä, miksi ei ollut tehty sitä tai tätä? Miten tähän tilanteeseen oli oikein jouduttu? En jaksanut ja halunnut nyt pohtia tuollaisia asioita, sillä mitäpä niiden pohtiminen olisi hyödyttänyt. Niistä voitaisiin puhua myöhemmin. Halusin keskittyä tähän hetkeen, lapsen kanssa olemiseen ja sanoin sen miehelleni. Lääkäri oli kanssani aivan samaa mieltä, ja vähitellen mieheni rauhoittui.

Jokainen meistä sai vuorollaan pitää lasta sylissään. Sitten lapsi avasi kerran silmänsä kuin meitä katsoakseen ja meidät muistaakseen. Hän hengähti syvään ja oli poissa. Hento elämänlanka katkesi lopullisesti. Kello oli muutamaa minuuttia vailla kolme iltapäivällä 6.6.1997.

Kun lapsi oli kuollut, asetin hänet vaunuihin, joilla hänet oli tuotu luoksemme. Siinä hän lepäsi liikkumatta kuin pieni nukke. Meille sanottiin, että hänen ruumiinsa olisi osastolla vielä koko illan ja pääsisimme häntä halutessamme sinne katsomaan. Jostain syystä emme kuitenkaan halunneet sitä enää. Lapsi oli poissa. Jäähyväiset oli jätetty. Mitkään tekemiset eivät asiaa muuksi muuttaisi.