En ollut ollenkaan pahoillani, vaikka mökkireissu jäikin tyngäksi. Kotona Kaisa ja Rotta hoitelivat minua hyvin. Olavin hampaat olivat tehneet melkoiset reiät korvaani, mutta kun ne puhdistettiin ja lääkittiin, ei eläinlääkäriin tarvinnut lähteä lainkaan. Samassa rytäkässä oli toisen etutassuni kannus revennyt. Se huomattiin vasta kotosalla. Se vaivasi minua pitkään, ja lopulta koko kannus irtosi. Uutta kannusta ei koskaan kasvanut irronneen tilalle.

Saaressa sattuneen konkelon jälkeen elämä ainakin meidän koirien näkökulmasta vaikutti jatkuvan samanlaisena kuin ennenkin. Vähän kyllä ihmettelin lauman ihmisjäsenten, varsinkin Rotan ja Kaisan murheellisia muotoja ja tämän tästä silmänurkkia pyyhkiviä käsiä. Heidän puheestaan olin usein erottavinani sanoja ”eläinlääkäri, Olavi, nukuttaa, hauta, kaivaa jne.”. En kuitenkaan ymmärtänyt niiden tarkoitusta, joten en vaivannut niillä päätäni sen enempää.

Sitäkään en ymmärtänyt, miksi Rotta otti kummallisen työkalun, kuulin sitä kutsuttavan lapioksi, ja alkoi kaivaa kuoppaa ruusupensaitten alle. Maa oli kivikovaa savimaata, ja huomasin, että Rotta itki kuoppaa kaivaessaan. Työ oli hänelle varmasti liian raskasta, niin päättelin. Kuopasta ei tullut kovin isoa, ja kun se oli valmis, se peitettiin jollakin levyllä.

Muutaman päivän kuluttua Rotta ja Kaisa lähtivät jonnekin autolla. Olavi pääsi heidän mukaansa, ja minä ihmettelin, miksei minua otettu myös mukaan? En osannut sitä kysyä, katselin vain ihmeissäni lähtijöiden perään. Eivät he kauaa reissullaan viipyneet. Katselin isosta ikkunasta, josta meillä oli aina tapana katsella ulos, kun auto kaarsi takaisin pihaan. Autosta nousivat Rotta ja Kaisa, joka kantoi jotakin myttyä sylissään, mutta Olavia ei näkynyt.

He eivät tulleetkaan sisälle, vaan näin heidän suuntaavan suoraan kohti ruusupensaiden alla olevaa kuoppaa. Nyt en käsittänyt enää mitään. Sisältä ei kuitenkaan nähnyt kuopalle, joten unohdin kohta koko jutun ja aloin odotella heitä sisälle. Kului jonkin aikaa, ja sitten he tulivat. Molemmat, sekä Rotta että Kaisa olivat itkeneet, sen huomasin selvästi, vaikkemme me koirat koskaan itkekään samalla lailla kuin ihmiset.

Ilta oli jotenkin outo. Minua siliteltiin paljon ja minulle puhuttiin kaikenlaista. En ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä Rotta ja Kaisa sanoivat, mutta minusta oli mukavaa, kun he pitivät minusta niin hyvää huolta. Välillä Olavi käväisi mielessäni. Sitä ei ollut näkynyt koko iltana. Liittyivätkö Olavin katoaminen ja Rotan ja Kaisan itku jotenkin toisiinsa? Aloin epäillä jotakin sellaista.

Kun illalla lähdin vielä jalannostolle rantaan, panin merkille, että ruusupensaan alle kaivettu kuoppa oli hävinnyt. Siinä kohdassa paloi nyt kynttilä ja maljakossa oli pieni vaaleansininen lemmikkikimppu. Paikka oli minusta nyt kaunis, paljon kauniimpi kuin avonainen kuoppa.