Vilholla kävi tuuri uuden kodin saannissa. Se sai emännäkseen pienen tytön, joka jo kauan oli toivonut omaa koiraa. Perheessä oli sellainen aiemminkin ollut, mutta se oli iäkkäänä jo siirtynyt taivaallisten puiden varjoon lepäilemään. Se oli myös rodultaan ollut niin kookas, ettei pikkutyttö ollut koskaan oikein voinut sitä edes ulkoiluttaa.

Perheen äiti oli kyllä suorastaan vannonut, ettei huusholliin enää otettaisi minkäänlaista eläintä. Mutta pienen tytön sinnikkäät anelut ja se tosiseikka, että sisarusten puutteessa lapsi oli yksinäinen, johtivat siihen, että äiti lopulta heltyi, ja niin Vilho sitten tuli otetuksi koko perheen lemmikiksi.

Vilhon rotu oli harkittu tarkoin. Se oli mukavan näköinen ja niin pienikokoinen, että lapsikin hyvin pystyi sitä hallitsemaan ja kouluttamaan. Lisäksi se oli helppo ottaa syliin, ja sylistä tulikin aikanaan Vilhon lempipaikka.

Niin koitti sitten se toukokuinen perjantai, jolloin Vilho oli määrä hakea uuteen kotiin. Sini, Vilhon tuleva emäntä, oli jo viikkoja aiemmin valmistanut sille oman laatikon, jossa se sitten saisi nukkua ja oleskella. Koko perhe lähti Vilhoa noutamaan. Autossa Sini asettui takapenkille ollakseen koko ajan Vilhon lähellä, sillä selvähän on, että Vilhoa pelotti, kun se jo luonnostaan oli arka ja vähän säikky.

Matka sujui kommelluksitta, mutta uuden kodin pihaan tultaessa Vilhoa odotti ensimmäinen järkytys. Sini nosti sen laatikosta maahan, että se saisi itse kävellä portaille ja siitä sisälle. Mutta mikä musta hirvitys seisoikaan rappusten pielessä? Vilho jähmettyi niille sijoilleen. Se luuli viimeisen hetkensä tulleen. Koskaan ennen ei se ollut nähnyt toista noin isoa ja pelottaa koiraa. Ja koira seisoi ihan rappusilla, Vilhon kulkureitillä kuin vaanimassa, milloin se kävelisi ohi.

Miten Vilho ikinä uskaltaisi astua askeltakaan lähemmäksi? Olihan se tottunut sisaruksiinsa, paksuun Paavoon ja muihin, mutta ne olivat samankokoisia ja -näköisiä kuin se itse, ei niissä ollut mitään pelättävää. Ja Kirppu-äiti taas oli tuttu ja turvallinen emo, vaikka aikakoira olikin.

Eikö riittänyt, että Vilho oli tempaistu pois rakkaitten sisarustensa luota? Pitikö sitä vielä pelotella tuollaisilla julmilla otuksilla, joitten aikeista ei tiennyt. Sitä paitsi Vilho oli luullut, että se olisi talon ainoa koira. Miksei kukaan ollut sanonut sille, että sen pitäisikin ruveta elämään tuollaisen hirmun määräysvallassa?