Sodan jälkeen oli Suomessa puutetta kaikesta. Itse en sitä aikaa muista, jolloin Amerikasta tuli paketteja suoraan perheille heidän nimillään ja osoitteillaan, mutta monet tavarat, joita meillä oli vielä minunkin lapsuudessani ja nuoruudessani, kertoivat siitä. Meillä sattui olemaan Amerikassa sukulaisia, ja he laittelivat paketteja myös meille.

Kaikki tavarat, esimerkiksi vaatteet eivät sellaisinaan sopineet oikein kenellekään, mutta äidillä oli taito muokata vaatteista omille tyttärilleen sopivia. Kaikkea ei kuitenkaan muokattu. Minulla on vieläkin tallessa pari ”Ameriikan” pukua paljetteineen ja röyhelöineen. Puvut ovat ehjiä, täysin käyttökelpoisia ja vieläpä kauniita ja vähän erikoisia. Kun itse olin hoikemmassa mallissa jokunen vuosi sitten, käytin niistä toista oman tyttäreni vanhempien sitseillä.

Paitsi vaatteita, tuli meren takaa joskus muutakin hyödyllistä käyttötavaraa. Muistan äidin kertoneen, miten kerran oli paketissa ollut uusia, ruostumattomia hakaneuloja, joilla vauvan vaipat saattoi kiinnittää. Suomesta ei siihen aikaan saanut edes sellaisia.

Köyhää siis oli, mutta nyt kun oli oma tupa, oli myös oma lupa ja ennen kaikkea halu yrittää tehdä elämästä vähän helpompaa itselleen ja omille lapsilleen. Sillä lapsia syntyi perheeseemme kaiken kaikkiaan kahdeksan. Uudessa kodissa heitä syntyi entisten neljän lisäksi vielä neljä, joista viimeiset kaksi olivat kaksosia, siis minä ja veljeni. Me lapset synnyimme kuitenkin kahdeksantoista vuoden marginaalilla, joten kun itse aloin jotain ymmärtää, olivat vanhimmat sisarukset jo muuttaneet pois kotoa.

Isoisä kuoli, kun uudessa talossa oli asuttu neljä vuotta. Hänen uusi vaimonsa, äidin täti siis, jäi kuitenkin asumaan edelleen huoneeseen, joka pariskunnalle oli varattu jo molempien vielä eläessä. Huonetta kutsuttiin pikkukammariksi. Pariskunta ei ollut saanut lapsia, vaikka yritystä oli kyllä ollut.

Niinpä täti mielellään hoiti talon lapsia, jopa niin mielellään, että sitä voisi sanoa jo liialliseksi. Äiti on kertonut, että kun taloon tuli uusi vauva, täti vei hänet huoneeseensa hoidettavaksi. Vanhemmat lapset, jotka myös olisivat halunneet vauvan nähdä ja sitä hoitaa, seisoivat oven takana kyselemässä: ”Saako yks tulla?”, ja silloin täti armollisesti päästi jonkun heistä vauvaa hoitamaan.

Äidille oli tietysti helpotus, että täti auttoi lastenhoidossa ja muutenkin. Äitihän pääsi nyt tekemään muita töitä, joita kyllä talossa riitti. Mutta muistan kuulleeni katkeran sävyn hänen äänessään hänen kertoessaan, miten täti suorastaan riisti vauvan hänen rinnoiltaan. Miksei äidillä sitten ollut voimia nousta tätiä vastaan? Se on niitä kysymyksiä, joihin en koskaan saa vastausta.