Soilen ja Mikon erosta oli kulunut jo toista vuotta. Silloin tällöin he olivat yhteydessä toisiinsa, mutta oikeastaan vain asioissa, jotka koskivat tytärtä. Soile ei juurikaan kertoillut henkilökohtaisia asioitaan Mikolle, vaikka tämä toisinaan yritti niitä kautta rantain udellakin. Soile eli omaa elämäänsä, hän oli aloittanut uuden harrastuksen ja myös uusi työpaikka piti hänet toimeliaana.
 
Joitain miessuhteitakin hänellä oli, mutta mikään niistä ei edennyt seurusteluun asti. Elellessään yksin Soile huomasi, miten hyvin viihtyi itsekseen. Ei hän kaivannut ketään vakituisesti rinnalleen, vaan hänestä oli mukavaa, kun sai olla omassa kodissaan juuri niin kuin halusi. Ruokailla sai siihen aikaan kuin se itselle sopi ja syötäväkseen sai valita juuri sitä, mitä kaapista kulloinkin sattui löytymään.
 
Yhden hengen taloudessa ei siivoamisillakaan ollut niin väliä. Soilesta, entisestä ahertajasta ja ahkerasta ja tunnollisesta emännästä oli yllättäen tullut mukavuudenhaluinen ihminen, joka ei enää kiiruhtanut jokaisen pölykoiran perään. Oli ihanaa tulla työstä kotiin, kun jo tullessaan tiesi, että illan sai käyttää juuri siten kuin itse halusi. Myös viikonloput olivat nyt todellista lepoa. Muistilistat tekemättömistä töistä eivät enää kummitelleet mielen pohjalla, vaan Soile teki hommat silloin, kun häntä huvitti.
 
Toisinaan Soile itsekin ihmetteli itsessään tapahtunutta muutosta. Entisen perään hän ei kuitenkaan haikaillut. Näin oli hyvä. Jos ei elämä nytkään aina kaikin ajoin ollut ruusuista, sai Soile nyt kuitenkin hengittää vapaasti miettimättä koko aikaa, mitä seuraavaksi pitäisi ottaa työn alle. Elämä omassa kerrostalokaksiossa oli helppoa, mukavaa ja vaivatonta. Vierailut tyttären luona tai tyttären vierailut äidin luona toivat mukavaa vaihtelua elämään. Myös sukulaissuhteet omiin sukulaisiin olivat lämminneet, ja Soile huristeli nyt entistä useammin myös entisille kotiseuduilleen.
 
Mikko puolestaan oli ihminen, joka ei halunnut, osannut eikä oikeastaan edes kyennyt elämään yksin. Jo jokusen kuukauden kuluttua Soilen muutettua pois yhteisestä kodista oli Mikolla naisystävä. Tämä oli jo vanhempi ihminen, lähes Mikon ikäinen. Soilea hiukan hymyilytti itsekseen, kun hän muisti Mikon uhoamisen Soilen täyttäessä viisikymmentä vuotta. Silloinhan Mikko oli muka leikillään sanonut vaihtavansa Soilen kahteen kaksikymmentäviisivuotiaaseen.
 
Jokainen täysjärkinen, jopa Mikko itse käsitti, ettei Mikon iässä niin vain nuoria naisia enää otettu. Oli tyytyminen siihen, mitä sattui saamaan. Mikko sai olla tyytyväinen, että ylipäätään oli jonkun löytänyt ja saanut jopa asettumaan aloilleen. Kuinka pitkäksi aikaa, sitä ei kukaan tiennyt, sillä myös Ritva, Mikon uusi ystävätär, oli eronnut ja hänellä oli oma asunto. Hän ei siis ollut millään lailla riippuvainen Mikosta eikä siitä, mitä tällä oli hänelle tarjota.