Pari päivää ihan oikeaa, varsin mielenkiintoistakin elämää elettyään palaili kärpänen taas kattoon kääntelemään verkkosilmiään ja tutkailemaan, miten virtuaalimaailmassa jaksettiin. Ja jaksettiinhan siellä! Pienen blogiyhteisön jäsenet eivät muutamaa aktiivia lukuun ottamatta olleet viikonlopun aikana montakaan päivitystä sivustolle tehneet; liekö syynä ne paljon puhutut joulukiireet, mutta ahkerasti oli kyllä vierailtu muissa blogeissa ja sanaista arkkua availtu tyylillä jos toisellakin.

Jotkut aiemminkin kärpäsen pörinästä itseensä ottaneet nousivat taas barrikaadeille ja lätkiään heilutellen ja suureen ääneen uhoten lupasivat kärpäselle oikein kunnon kylpyä. Se kärpästä hiukan ihmetytti, että nämä uhoajat olivat juuri niitä, jotka jokin aika sitten olivat yhteisöstä ovet paukkuen lähteneet, kun ei heitä siellä ymmärretty. Takaisin palaisivat kuulemma vasta sitten, kun toiset nöyrtyisivät anteeksipyyntöön. Mutta ilmeisesti tuo anteeksipyyntö sai luvan odottaa: olihan kärpänen pörinöineen nyt niin suuri uhka, että vanhat kaunat saattoi vähäksi aikaa unohtaa, ja kärpäsen harrastama kirjoittajan ”kaverien morkkaaminen” saisi lopun hyvin äkkiä.

Joopa joo, lyhyt on ihmisen muisti, tuumasi kärpänen mielessään ja mennä pörräsi eteenpäin. Eikä tarvinnut pitkälle pörrätäkään, kun jo tuohon muistin lyhyyteen uudestaan törmäsi. Edellisen merkintänsä lopussa oli se ihmetellyt sitä, miten sen mielestä ns. oikeat asiat eivät saaneet tuulta siipiensä alle ja synnyttäneet minkäänlaista keskustelua. Esimerkkinä oli se silloin käyttänyt Punahilkan Kuluttaja-asiamiehelle tekemää valitusta ja siihen tullutta vastausta.

Taas osattiin asiat kääntää ja vääntää uuteen uskoon ja lukea ja ymmärtää ne itselle sopivalla tavalla. Yhtäkkiä tuo esimerkki olikin kuin punainen vaate joillekin osoittaen ainoastaan sitä, että kärpänen halusi näin tuoda esiin Punahilkan erinomaisuutta ja hänen kyltymätöntä haluaan saada sulkia hattuunsa. Hah-hah! Turhaan sai Susimetsän ”kuningatar” odotella, että joku hänen olematonta kruunuaan ryhtyisi silittelemään.

Toinen sentään antoi armollisesti ”päänsilityksen” hienosta toiminnasta, mutta kuvitteliko kärpänen Punahilkan olleen ainoa, joka asioita silloin aikoinaan oli eteenpäin vienyt? Muitakin oli ollut, erityisesti pienessä, kärpäsen parjaamassa yhteisössä, mutta ne olivat jo aika päivää sitten taakse jääneitä ja kohta jo unohdettujakin tapahtumia, joten mitä niitä enää muistelemaan.

Ja mitä taas kommentteihin tulee, niin nythän kärpänen suorastaan ”kerjäsi” kommentteja, vaikka joskus aiemmin oli kirjoitellut, ettei niitä kaivannut, ei poistanut, ei kommentoinut. Mitä muuta tämä oli kuin kerjäämistä ja kärpäsen kirjoitukset taas pelkkää kommentteihin vastaamista! Lisäksi se kirjoituksillaan tahallisesti ärsytti muita kommentoimaan; se oli siis saavuttanut tavoitteensa.

Nyt kärpästä jo ihan oikeasti nauratti. Vai näin asiat olivatkin? Miten se ei ollut itse tullut ajatelleeksi, että kommenttien toivossahan se näitä juttuja kirjoitteli? No, mitenpä olisi voinutkaan tulla ajatelleeksi: eihän sillä aivoja ollut! Siellä täällä tonki ja penkoi, arvaili ja ärsytti arvailuillaan. Tuskin ymmärsi, että vastuu toki silläkin kaikesta kirjoittamastaan oli. Jokohan oli sopivaisuuden rajan ylittänyt, kun kaikenlaista ilkeää ja pilkallista toisista kirjoitteli; ihan tavallisista, mukavista ihmisistä, pidetyistä työntekijöistä, joille riittivät tavallisten ihmisten tavalliset asiat.

Mitään Nobel-tason kirjoituksia ei täällä kukaan toisilta odottanut, mutta miten saattoi jokin pieni yhteisö niin paljon kiinnostaa kärpästä, että kohta jo romaanin verran tekstiä oli siitä onnistunut blogiinsa vääntämään? Jotain mielenkiintoa siinä olla täytyi, vaikka kovin vähättelevään sävyyn kärpänen asiat esille toi.(Totuuden, mikä se sitten itse kullekin mahtaa ollakaan, nimissä sanottakoon, että myös eräillä kommentoijilla tuntui olevan niin paljon sanottavaa lähes asiasta kuin asiasta, muistakin kuin kärpäsen käsittelemistä, että myös heidän kommenteistaan olisi helposti koonnut ainakin taskukirjan, ellei siinä nyt ihan romaaniin olisi aineksia ollutkaan.)

Mutta siitä yhteisöstä löytyi kyllä paljonkin hyviä kirjoittajia, vielä paljon parempia kuin kärpänen raapusteluineen ja räpistelyineen. Toki kärpäsenkin pörinät kiinnostivat siitäkin huolimatta, että niistä tuli vihaiseksi ja joskus jopa pahalle mielelle. Eihän koskaan voinut lukematta tietää, mitä se tällä kertaa oli saanut kokoon kyhätyksi kommenteista ja toisten kirjoituksista. Sillä niinhän asia nyt ilmiselvästi oli, että ilman lukijoitaan ja kommentoijiaan se ei kerta kaikkiaan olisi tullut toimeen: sehän rakasti kommentteja, suorastaan eli niistä ja palkintosijoistakin kilpailisi erinäisissä kilpailuissa. Ja aiheista oli pulaa ilmiselvästi, kun aina vain jaksoi samaa asiaa ruotia.

Sitten otettiin käyttöön jo ulkonäköasiatkin. Jonkun mielestä oli melko uskaliasta mennä arvioimaan kenenkään ulkonäköä, kun ei kuvaa ollut nähnyt. Ja vaikka olisi nähnytkin, niin minkäs kukaan ulkonäölleen mahtoi! Joku uskalsi heittää kehään sanan ”kateus”. Sekös yllytti muutamat älähtämään, että kateellisia tässä nyt ei ainakaan olla! Itsellä oli kaikki se, mitä tarvittiinkin, eikä aitojen ihmisten tarvitse ketään kadehtia. Sen sijaan alettiin kantaa huolta siitä, mistä Punahilkka mahtaisi löytää sellaisen suden, joka hänen suunsa sulkisi.

Voi armias taivas! Sehän se onnellisen suhteen salaisuus onkin, että mies sulkee naisen suun, voiteluttaa tällä leipänsä ja määrää, miten tässä nyt ollaan ja eletään, että yhteinen onni voisi jatkua. Onnea vaan sellaiseen suhteeseen, sillä siinä, jos missä sitä todella tarvitaan!

Paljon muutakin kärpänen luki ja näki pörräillessään. Ja ihmetteli suuresti. Erityisesti se ihmetteli sitä, että nyt  alettiin jo lähes sanella, millaisia aiheita kirjoituksissa pitäisi käsitellä, entiset aiheet kun alkoivat olla jo kovin loppuun kaluttuja. Kuka enää jaksoi lukea näitä alituisia negatiivissävyisiä ruotimisia tai peräti koko virtuaaliyhteisön olemassaolon kyseenalaistamista (tätä ei kärpänen ollut tiennyt tehneensäkään), saati niitä iänikuisia sudenjahtaamisia, joissa ei ollut mitään uutta. Tylsiä olivat toiset ja ikäviä toiset! Jospa vaikka työpaikka- tai muusta kiusaamisesta kirjoittaisi! Eiköhän siitä kohta syntyisi kärpäsen perään kuuluttamaa asiallista keskustelua.

Siitä vaan kirjoittamaan ja analysoimaan! Siellähän niitä tuntui ja kuului pikkuyhteisössä olevan toinen toistaan taitavampia kirjoittajia ja analysoijia. Kuuleman mukaan on kovinkin helppoa ruotia toisten kirjoituksia, mutta saatapa paperille jotakin omaa; siinä vasta taidot punnitaan!

Hoh-hoijaa! Kovinpa vähän tuntui kiinnostusta kärpäsen kirjoituksia kohtaan olevan. Ja omassa blogissaan kärpänen surisisi omalla ”ikävällä” ja Punahilkka taas kertoilisi Susimetsän tarinoita omalla ”tylsällä” tavallaan juuri niin paljon ja juuri niin kauan kuin itse halusi!