Liisapa taas ei itseään syytellyt eikä käytöstään morkannut. Päinvastoin oli hän hyvin tyytyväinen asioiden saamaan käänteeseen. Pekka itse oli kääntänyt asiat tähän suuntaan, ja Liisa osasi kyllä hyödyntää jokaisen mahdollisuuden, josta hiukankin itselleen etua ajatteli saavansa. Nyt täytyi vain toivoa, että Pekka tosiaankin ymmärtäisi jättää hänet rauhaan. Ei hänen tietenkään tarvitsisi viesteihin mitään vastata, mutta ei hän silti halunnut, että Pekka pommittaisi häntä s-postein ja puheluin.

Parasta varmaan olisi heittää mäkeen vanha prepaid-liittymä. Saisihan sitä sitten taas uuden, jos myöhemmin sattuisi sellaista tarvitsemaan. Niin Liisa päätti tehdä, ja mitä jos vaihtaisi vielä s-postiosoitteensakin. Siitä viimeistään luulisi Pekankin ymmärtävän, ettei Liisa halunnut olla häneen yhteydessä. Tällaiset tuumat mielessään Liisa palasi takaisin tarinaansa, jota oli ollut kehittelemässä Pekan soittaessa.

Seuraavaksi täytyi ratkaista se, miten Liisa selittäisi Peterin poissaolon. Talvethan tämä tietenkin oli Ranskassa huvilallaan, mutta nyt ei ollut vielä varsinainen talvi. Tietysti Liisa voisi sanoa, että huvilalla oli tapahtunut jotakin sellaista, mikä ehdottomasti vaati Peterin paikalla oloa jo nyt. Saatuaan asiat Ranskassa kuntoon, tulisi Peter hakemaan Liisan pariksi viikoksi luokseen. Kokonaan ei Liisa tietenkään tässä vaiheessa voinut vielä Ranskaan muuttaa: hänellähän oli työnsä, mutta myöhemmin asia varmaankin tulisi ajankohtaiseksi.

Seuraavana päivänä aikoi Liisa aloittaa tarinansa kertomisen työpaikalla. Tästähän voisi tulla uusi, nykyaikaan sijoitettu ”Tuhannen ja yhden yön tarinat”! Liisa keksisi jokaiselle päivälle jonkin uuden, mielenkiintoisen ja jännittävän yksityiskohdan Peteristä ja kihlauksestaan tämän kanssa. Siitä riittäisi hauskuutta pitkäksi aikaa. Ennen pitkää täytyisi tarinointi tietysti lopettaa, kun ei kerran koko Peteriä ollut olemassakaan. Mutta se oli niin kaukainen asia, että siihen mennessä ehtisi Liisa keksiä jo monta hyvää lopetustapaa.