Mikko on tainnut torkahtaa, kun hän säpsähtäen herää puhelimen pirinään. Olisi pitänyt ottaa pistoke pois seinästä, niin uni olisi jatkunut, harmittelee hän mielessään. Vaikka parempi tietysti, ettei nuku nyt iltapäivällä. Saa sitten paremmin unenpäästä kiinni vähän myöhemmin. Nukuttava joka tapauksessa on ennen yövuoroon lähtöä. Muuten tulee yöstä liian raskas ja seuraavana päivänäkin on vaikeuksia saada unta.

Niin Mikko kömpii ylös sängystä vastaamaan puhelimeen, joka sinnikkäästi jatkaa pirinäänsä. Ikkunan ohi kulkiessaan hän huomaa, että päivä on edelleen synkän harmaa. Ei sada, mutta taivas on paksussa pilvessä. Tyypillistä syksyn säätä. Aurinkoisia päiviä ei enää montaa ole näin syyskuussa.

Mikko vastaa puhelimeen niin kuin aina on tottunut vastaamaan: koko nimellään. Puhelin on tavallinen lankapuhelin, josta ei soittajaa tai numeroa voi nähdä. Eletään aikaa ennen matkapuhelimia ja muita hienouksia.

Kuullessaan ja tunnistaessaan soittajan iloisen ja pirteän äänen tuntuu Mikosta kuin paksu pilviverho äkkiä repeytyisi, ja aurinko tulisi esiin valaisten koko maailman tuhansilla loistavilla säteillään. Äkkiä alkavat linnut laulaa, ja jos elämä äsken tuntui aivan mukavalta ja miellyttävältä, tuntuu se nyt suorastaan loistavalta.

Mikosta tuntuu kuin juuri tätä puhelua hän olisi odottanut elämänsä viimeksi kuluneet kuukaudet. Nyt se tuli, eikä taaskaan tarvinnut muuta kuin odottaa. Taas tarjoiltiin Mikolle kultaomenoita hopeamaljassa, vaikkei hän itse laittanut rikkaa ristiin asioiden hyväksi.

Kyllä hän sentään oli oikein onnenpekka! Mutta kyllähän tämä kaikki hänelle oikeastaan kuuluikin. Nyt tapahtui vain se, mikä pitikin, tuumailee Mikko tyytyväisenä...