Saunaanki mää pääsin tällä reissullani, ja saunan jäläkeen kateltiin siskon kans telekkarista vielä tangokuningattaren valinta. Mua se ei niin kovasti kiinnostanu, mutta sisko oli innokas kahtomaan lähetystä ja se tiesiki niistä ehokkaista vaikka mitä etukäteen. Mutta olihan sitä ny ihan mukava kumminki seurata.

Yhtä mieltä me oltiin siskon kans siitä, että tuomaripeliä se valinta taas oli. Voittaja ny osas laulaa, mutta se toiseks tullu ei kyllä osannu ees sanoja lausua. Se venytteli ja vanutteli tavuja ja muutti äänteitäki miten sattu. Eipä tuommosiin kisoihin ja niijen voittajiin kumminkaan niin tosissaan pijä suhtautua. Mulle on loppujen lopuks se ja sama, kuka siellä voittaa. Ja kyllä niistä jokahinen paremmin kumminki laulaa ku mää.

Eilen heti aamusta mää lähinki sitte ajelemaan kotiin päin. Sisko lähti mukaan, ku mun tyttö oli pyytäny sitä kyläilemään ja kanoja kahtomaan. Me ajaa huristettiin vielä yhteen kyläpaikkaan, ku sopivasti siitä ohi kulettiin. Ei siellä ollu meijän sukulaisia, mutta mun hyviä, vanhoja ystäviä entisen avioliiton ajoilta: entisen ukon siskopuoli miehineen. Mää tapaan käyvä siellä aina ohikulukiissani, jos vaan suinki ennätän. Ne on jo vanhoja ihimisiä, ja mää oon aatellu, että on parempi käyvä kahtomassa niitä niin kauan, ku ne vielä elää. Sitte ku on metri multaa päällä, ei se enää oo mahollista eikä tarpeenkaan.

Sillon ku mää erosin, mun entinen mies sano mulle, ettei mun tartte pitää yhteyttä sen sukulaisiin. Mää muistan, että sillon mää rupesin itkemään. Jotenki musta tuntu niin kamalalta, ku se yritti sitäki vielä määrätä, kehen mää saan pitää yhteyttä ja kehen en. Emmää tiijä, tarkottiko se ihan sitä, mutta niin mää sen ainaki otin. Musta tuntuu, että sitä pelotti, mitä mää kerron niille meijän avioliitosta ja sen loppumisesta. Eihän se mitään kaunista kerrottavaa ollukaan eikä ainakaan miehelle mitenkään mairittelevaa, jos ei mulle itellekään. Mutta mää päätin, että kerron kaikille niin ku asiat on. Sitä en tiijä, kuka usko, kuka ei enkä sitäkään, mitä mies mahto kertoa, mutta ei sen oo väliäkään.

Sillon ku mies sano, ettei mun tartte sen sukulaisten osotteita omaan osotekirijaani siirtää, mää vastasin, että monet niistä ihimisistä on mun ystäviä. Pitäskö mun ny lopettaa ystävyys sen takia, että ne oli entisen miehen sukulaisia? Enhän mää niistä eronnu, vaan siitä miehestä! Mää oon pitäny yhteyttä moniin entisiin miehen sukulaisiin, mutta mies ei kyllä oo pitäny yhteyttä yhteenkään mun sukulaisista. Semmonenki ero meissä on!

Taas mää harhaannun vähä sivupolulle näissä jutuissa, mutta kerronpa nyt tuonki asian, ku sattu tulemaan mieleen. Mutta mää kerron vielä vähä siitä meijän vierailusta. Yleensä tää miehen siskopuoli on aina varsinki kesäseen aikaan paistanu muurinpohojalettuja. Ne on ollu oikeen mun herkkua. Mää sen muurikkapannun sillon aikonaan sille hommasinki, niin että se vissiin vähä senki takia on niitä paistellu aina, ku mää oon tullu käymään. Tällä kertaa niitä kumminkaan ei ollu.

Paistajan käsi oli kipeänä, eikä se pystyny sillä lettusia kääntelemään. Kyllä mun on sanottava, että mää vähä petyn, vaikka ymmärränki sen, että asiat muuttuu. Ja tuloohan seki aika, ettei koko ihimistä enää oo! Mutta ne on niin kiinteästi aina kuuluneet mun kyläreissuun, että oikeen piti asennoitua siihen, että niitä ei enää taija saaha.

Ja olihan pöyvässä vaikka mitä muuta syötävää. Kantarellejaki oli jo löytyny, ja mustikkapiirakkaaki, oikeen pullataikinapohojalle tehtyä oli kans. Tänä kesänä tuloo hyvin lakkojaki. Siellä oli jo monet kilot kerätty ja keitetty hilloiks. Määki sain yhen purkin mukaani, ja tuoreinaki saatiin niitä maistaa.