Saatat ihmetellä, miksi Sinulle vielä kirjoitan, sillä erommehan on ollut virallinen ja lopullinen jo usean kuukauden ajan. Mutta olisiko niin, että vaikka osoitan kirjeeni Sinulle, kirjoitan sittenkin itselleni, Niin moni asia vaatii edelleen miettimistä ja selvittelyä, ja kun saan kirjoitettua ne ulos itsestäni, tuntuu taas vähän vapaammalta ja helpommalta hengittää.

Avioliittomme kesti yli kaksikymmentä vuotta. Siihen mahtui niin hyviä kuin huonojakin aikoja, niin kuin pitkään parisuhteeseen tapaa kuulua. Oli paljon kyyneleitä yhtä lailla kuin itkemättömiä itkuja, mutta oli myös paljon ilon ja onnen hetkiä. Kun ajattelen kuluneita vuosia, en erostamme huolimatta voi sanoa, että nuo kaksikymmentä vuotta olisivat menneet hukkaan.

Suurimpina ilonaiheina koen meille syntyneet ihanat lapset. He eivät olisi koskaan syntyneet, ellemme me kaksi, Sinä ja minä, olisi kohdanneet ja päättäneet perustaa perheen yhdessä.Lastemme syntymät,  ja erityisesti toisen kuolema ovat minun elämässäni olleet ne kasvupisteet, joista ponnistamalla minusta on alkanut muovautua se ihminen ja nainen, joksi minut oikeasti on tarkoitettu.

Näin jälkikäteen ajatellen kaikki eromme ainekset olivat nähtävissä jo naimisiin mennessämme. Minä, rakastunut nuori morsian, en vain halunnut niitä nähdä enkä varsinkaan tunnustaa. Halusin Sinut miehekseni, ketään muuta en olisi huolinut. Silloin vain en tiennyt, että Sinä et halua itsellesi tasavertaista kumppania, vaan käskytettävän, määräiltävän, alistettavan, Sinun tahtoosi taivutettavan lähes tahdottoman olion.

Mutta minä en ollut sellainen!

Aluksi tietysti yritin välttää ristiriitatilanteita, kun huomasin, että siten pääsen helpommalla. Mutta eihän sellainen ikuisesti voi kestää!Vaikka kuinka olisin kaventanut omaa elämääni, sillä niin juuri tein, yhteisen hyvän eteen, aina tuli uusia tilanteita ja asioita, joissa minun oli annettava periksi, jotta jonkinlainen sopu olisi säilynyt. Sinä olit mestari syyllistämään, ja minä varsinkin avioliittomme alussa kamppaillessani huonon itsetunnon kanssa otollinen syyllistettävä.

Nyt, erottuamme, ymmärrän senkin, ettet Sinä koskaan arvostanut minua sen paremmin ihmisenä kuin naisenakaan. Monen epäonnistuneen suhteen jälkeen olit vain päättänyt, että tämä suhde tulee kestämään. Sen vuoksi kiedoit kaulaani liekanarun, koska luulit, että minut voit väkisin pitää. Sanoin Sinulle usein, että koska vapaaehtoisesti olen tähän ryhtynyt, pysyn tässä myös vapaaehtoisesti, en pakottamalla. Sitä Sinä et ymmärtänyt, et edes halunnut ymmärtää. Leikit jatkuvasti tulella, kunnes sitten tuli lopulta pääsi irti ja poltti kaikki sillat yhteisen liittomme takaa.

Kun luet tätä kirjettä, sanot tietysti, ettei se noin ollut. Kyllä varmasti tasa-arvo oli johtotähtenä  suhteessamme, ja minä arvostettu ja kunnioitettu vaimo. Niin, varmaankin Sinä koet noin, miten muuten voisitkaan kokea. Ethän mielestäsi ollut koskaan väärässä tai tehnyt mitään väärää. Syyhän oli aina muissa.

Sinulla on oikeus tuntemuksiisi. Mutta myös minulla on oikeus omiini ja velvollisuuteni itseäni kohtaan on saattaa ne myös Sinulle tiedoksi. Tunteeni eivät ole oikeita tai vääriä; ne vain ovat. Riippumatta siitä, mitä kirjoittamani Sinussa saa aikaan, sanon kaiken tämän, sillä nyt vihdoinkin tunnen olevani vapaa ja saan olla juuri sitä, mitä olen. Jos minua itkettää, voin itkeä. Jos olen iloinen, saan nauraa. En sano näitä asioita Sinua loukatakseni. Sanon ne siksi, että ne on sanottava. Niiden on päästävä minusta ulos, muuten ei vapaudentunteellani ole mitään merkitystä!

Niin, yhteinen aikamme on ohi. Olen saanut siitä kuitenkin paljon rakennusaineita loppuelämääni varten, olkoon se sitten lyhyt tai pitkä. Vielä usein palaan ajatuksissani aikaan, jonka elimme yhdessä. En kuitenkaan kaipaa sitä. Elämäni on nyt paljon täydempää, runsaampaa, vivahteikkaampaa, nautittavampaa kuin silloin.

Siitä olen surullinen, että lupauksistani huolimatta en pystynyt elämään rinnallasi aina kuolemaan asti. Se ei vain ollut mahdollista. Jos olisin jäänyt siihen, olisin kuihtunut hiljaa pois. Nyt sen sijaan, monista vaikeuksistakin huolimatta, tunnen eläväni, nauttivani ja hehkuvani, ja jokainen uusi päivä aukeaa eteeni valtavana mahdollisuutena.

On kiinni vain minusta itsestäni, miten sen tarjoamat mahdollisuudet käytän!