Teekupposen ääressä sitten istuimme ja tarinoimme. Juttua tuntui riittävän, ja kohta oli miehen aika lähteä kotiin. Yö oli jo pimennyt, ja miehellä oli edessä pitkä matka mutkaisella ja kapealla tiellä. Seuraava päivä oli lauantai, joten varsinaiseen ansiotyöhönsä ei miehen silloin ollut tarvis mennä. Mutta koska mies varsinaisen työnsä ohessa hoiti iäkkäiden vanhempiensa maatilaa, riitti niissä töissä tekemistä viikonloppuisin. Minä en käynyt miehen lähtöä estelemään. Ilta oli kulunut mukavasti, joten ajattelin, että varmaan tapaamme toistekin. Suukkoja sentään vaihdettiin useampiakin, ja sitten mies lähti.

Lauantaiaamuna heräsin aikaisin. Ilma oli säteilevän kaunis, niin kuin se vain kuulaana syyspäivänä voi olla, kun taivas on sininen ja vaahterat keltaisenaan ja punaisenaan ruskasta. Päätin lähteä ulos. Mieleni oli kevyt ja iloinen, eikä se johtunut vähiten eilisistä hyvin sujuneista treffeistä. Siinä auvoisissa tunnelmissa päätin lähettää miehelle tekstiviestin kiittääkseni häntä mukavasta illasta. Ajattelin tietysti, kun mieskin oli vaikuttanut aivan tyytyväiseltä, että saan häneltä myös vastauksen.

Miehestä ei kuitenkaan kuulunut halaistua sanaa siihen hätään eikä moneen päivään. Olin jo aivan varma, että siinä oli taas yksi sanansa syöjä, joita heitäkin aina tämän tästä joukkoon mahtui. Sen verran käärmeissäni olin, että päätin, etten kyllä enempää kyselisi miehen perään. Menköön! Uusia tulisi, jos kohta vähän harmittelinkin, että taas olin ladannut odotuksia aivan turhaan suhteeseen.

Sitten mies yllätti. Viikolla hän soitti ja kertoi menevänsä vanhempineen sukujuhliin lauantaina. Niiden jälkeen voitaisiin tavata. Mitä tehtäisiin, kyseli mies. Minä olisin tietenkin halunnut tutustua mieheen vähän paremmin, mutta jotenkin sain hänen puheestaan käsityksen, että mies ei halunnut tulla kylään minun luokseni. Aivan kuin hän olisi äkkiä alkanut jarruttaa.

Kun en oikein muutakaan keksinyt, kysyin, lähtisikö mies teatteriin kanssani. Se sopi, ja niin varasin lauantaiksi liput teatteriesitykseen. Tämä oli siis juuri se samainen lauantai, jolloin selvitin välini vanhan suolan kanssa. Ajattelin, että jos uuden tuttavuuden kanssa asiat alkaisivat luonnistua, en halunnut minkään epämääräisen vanhan asian olevan enää välillämme roikkumassa.

Teatteriesitys oli hauska. Hiukan minua jäi kaivelemaan se, ettei mies edes tarjoutunut osallistumaan kustannuksiin mitenkään. Teatterilipun olisin voinut hyvin tarjota, mutta kun väliajalla juodut kahvitkin jouduin kustantamaan, tuntui se hiukan oudolta. Olisin toki toivonut, että kustannuksia olisi hiukan tasattu. En kuitenkaan kehdannut ryhtyä mieheltä hänen osuuttaan tivaamaan, kun ei hän sitä itse tarjonnut. Mielessäni kyllä tuumin, että hyvä piirre ei tämä tällainen ollut. Säästäväisyyttä pidän itsekin hyveenä, mutta toisen kustannuksella elämistä pelkkänä hyväksikäyttönä.

Teatterin jälkeen mies tuli vielä käymään kotonani, mutta sitten oli jo taas kiireesti lähdettävä yön selkään. Seuraavan päivän työt tuntuivat painavan vaakakupissa enemmän kuin minun seurani. Mies pyysi minulta sähköpostiosoitteen ja lupasi lähetellä kuvia. Millaisia kuvia, siitä ei ollut mitään puhetta, mutta aikanaan sekin selvisi.

Seuraavasta tapaamisesta ei kumpikaan osannut sanoa mitään varmaa. Varsinkin miehen aikaa tuntuivat vievän suku ja perhe, sekä omat ja maatilan työt, joita ei voinut laistaa. Minä ajattelin, että huonolta näyttää tämäkin suhde jo alkumetreiltä lähtien. Ei tuntunut olevan tässä ainakaan mitään paloa, mutta siitä tuntui puuttuvan ainakin miehen puolelta myös halu lähempään tutustumiseen. ai oliko niin, että olimme niin erilaisin odotuksin liikkeellä, että tarpeemme eivät koskaan kohtaisi toisiaan?