Näin jatkui elämäni. Kaisa kävi minua katsomassa melko harvoin, mutta kuulin puhuttavan sen johtuvan siitä, että hän edelleen opiskeli isossa kaupungissa ja kesäisin oli myös töissä siellä. Usein kyllä, kun hän tuli käymään Rotan luona, kävi hän hakemassa minutkin sinne. Siellä en kyllä oikein viihtynyt, sillä Rotta asui isossa talossa, jossa oli paljon ovia ja monia portaita. Talon ympärillä oli kyllä paljon tilaa, mutta en saanut jäädä ulos seuraamaan ympäristön tapahtumia, sillä piha ei kuulemma ollut Rotan. Enimmäkseen vietin aikaani siis sisätiloissa ja siitä en pitänyt ollenkaan.
En ikinä oppinut laskemaan, montako porrasta oli noustava, ennen kuin oltiin oikean oven takana. Yleensä jäin aina ensimmäiselle tasanteelle odottelemaan, että Rotta ja Kaisa kiipeäisivät perässä ja laskisivat minut ovesta sisään. Mutta joka kerta piti portaita vielä nousta toinen mokoma.
Talossa kuului myös paljon kaikenlaisia ääniä, joihin en ollut tottunut. Minun täytyi tietenkin haukahtaa jokaisen äänen kuullessani, jotta Rotta ja Kaisakin valpastuisivat. Koskaan en kuitenkaan saanut kehuja valppaudestani, päinvastoin. Kumpikin sihisi kuin käärme ja kovin sanoin käski minun olla hiljaa. En saanut haukkua.
En ymmärtänyt, mistä tällainen johtui. Koiran tehtävähän on ilmoittaa lauman muille jäsenille, että jostakin kuuluu nyt jotain epämääräistä, ja kaikkien kannattaisi olla kuuhkeillaan. Kerran Rotta jätti minut yksin moneksi tunniksi, kun hänellä oli jokin meno. Silloin ulisin ja vonguin oikein sydämeni halusta. Palatessaan Rotta kertoi, että ulinani oli kuulunut alakertaan asti. Olin oikein mielissäni. Niin pitikin kuulua! Siitäs sait, kun jätit minut yksin, oli sanomani Rotalle.
Sitten eräänä syksynä Kaisa muutti vielä kauemmaksi, aivan ulkomaille saakka, ja käynnit harvenivat entisestään. Muistan ne haikeat jäähyväiset, jotka meillä oli, kun Kaisa lähti. Me koirathan emme osaa itkeä teidän ihmisten lailla, niin että vedet valuvat silmistä. Enkä minä oikeastaan edes ymmärtänyt, mitä sellainen ulkomaille muuttaminen tarkoittaa. Mutta kun näin Kaisan itkevän, tuli minunkin mieleni apeaksi. Nuolin Kaisan käsiä ja olisin nuollut ne suolaiset vedetkin hänen silmistään, jos olisin ylettänyt.
Kuulin Kaisan nyyhkyttävän, että entäpä jos Vilppua ei enää ole, kun hän tulee takaisin. Mitähän sekin mahtoi tarkoittaa, en käsittänyt siitä yhtään mitään. Mihin minä nyt täältä häviäisin? Kaisahan tässä oli lähdössä enkä minä. Rotta, joka oli viisas, paljon kokenut ihminen, vaikka joskus olikin ärsyttävä, vastasi siihen, että eihän mistään voinut olla varma. Ei siitäkään, että lauman ihmisjäsenet olisivat olemassa Kaisan palatessa. Nyt en ymmärtänyt enää edellisenkään vertaa, joten päätin olla vaivaamatta karvaista päätäni asioilla, jotka tuntuivat mahdottomilta käsittää.
Kommentit