Viime yönä mää nukun hyvin. En tainnu herätä kertaakaan koko yönä, ja jos vähä havahunki, niin heti kohta olin unessa taas. Ne, jotka joskus nukkuu samassa huoneessa mun kans, väittää, että mää oon unessa saman tien, ku pääni tyynyyn kallistan. Sitä mää en kyllä ihan usko, mutta joskus voi tietysti niinki onnellisesti sattua. Oon mää iteki huomannu muutaman kerran, että joku asia on jääny vähä vajaaks ja kesken, ku toinen on sitä selittäny, ja mää oon kipitelly jo unten maille.

Ne samat ihimiset väittää kans, että mää en muka kuorsais. Tai jos kuorsaanki, niin se on semmosta pientä ja hilijasta pihinää. Sitä mää en ainakaan usko. Joskus nimittäin iteki kuulen, ku vejän oikeen kunnon korsauksen jostain kurkun perästä asti, niin että siihen havahun. Mää luulen tai oon ollu huomaavinani, että selällä maatessa se kuorsaus ja korahtava ääni tuloo tavallista helepommin. Mun ois kyllä muutenki parempi nukkua mahallani. Sen oon huomannu helepottavan mun selekävaivoja.

Selekä onki muuten ollu ihimeen hyvässä kunnossa. Mää jo viime kesänä nimittäin luulin, että nyt tää on lopun alakua. Aamusin selekä oli niin kankea, etten mää meinannu päästä ylös sängystä. Mää liikun aivan kumarassa jonku aikaa, ku selekää ei vaan saanu oikastua iliman kamalaa kipua. Siitä se sitte pikku hilijaa verty, niin että kävely taas onnistu.

Mää kävin hermoratahierojalla ja fysioterapeutilla. HRH ois varmaan pitäny mut kopeloitavanaan vaikka lopun ikää. Se nimittäin oli joka kerta löytävinään uusia ratoja, jotka sen käsittelyllä aukes. Mua välillä aivan nauratti. Eipä silti, oli siitä apuakin, vaikkei joka kerta. Kerranki mää muistan, ku nousin siitä pöyvältä, niin jalat meinas mennä alta. Olin vissiin liian kauan ollu samassa asennossa liikkumata.

Sitte viime elokuussa mää aivan sattumalta ite keksin, mikä auttaa ainaki vähäsen. Mää olin häissä vieraana siellä kotiseuvuillani. Me yövyttiin tytön kans siskon luona. Ne oli ostanu just uuvet moottorisängyt, ku siskonki selekä on huonossa kunnossa. Se on leikattuki, ja siks sisko halus itelleen sellaisen sängyn. Sivumennen sanottuna siitä sängyn ostostaki sais kirijotettua ihan oman tarinan. Voi olla, että mää sen joskus kirijotanki.

Mutta asiaan! Me vieraat saatiin nukkua uusissa sängyissä. Mää tykkäsin leikkiä sillä, ku jalakopäätä sai nostettua ja sitte taas pääpuolta ja vaikka molempia yhtä aikaa, jos halus nukkua linkussa. Mää taisin sitte ennen nukahtamistani asettua semmoseen linkkuun, niin että sekä jalat että pää oli koholla. Ku mää aamulla nousin, mun selekä ei ollu yhtään kankea.

Sillon mää olin kyllä ku ällikällä lyöty. Miten se oikeen oli mahollista? Mää tanssahtelin ja pyörin lattialla ja kuvailin muille, millasta mun ylösnousu oli ollu viimeset ajat ja nyt se oli tämmöstä. Vielä toisenki yön mää sain nukkua siinä sängyssä, ja kokemukset oli aivan yhtä hyvät. Vähältä piti, etten mää heti kotiin tultuani marssinu sänkykauppaan ostamaan itelleni kans moottorisänkyä. Onneks en kumminkaan teheny sitä.

Sitte mää tietenki alon miettiä, mistä tuommonen ”ihimeparantuminen” oikeen vois johtua. Mää tulin siihen tulokseen, että nukkumisasento oli ratkaseva. HRH oli sanonu mulle, että mun alaselässä on ahtautta. Siellä on nikamien välit liian pienet, ja siitä aiheutuu sitte jonkin sortin hermokipuja. Sinne pitäs saaha lisää tilaa. Sitä se ei tietenkään ollu sanonu, miten sitä tilaa sinne vois yrittää saaha. Siltähän ois menny lypsävä lehemä, jos se sen ois sanonu. Ei kukaan muukaan ammattilainen ollu osannu sanoa mitään konstia aiemmin. Ite mun piti se keksiä.

No, moottorisänkyä en sentään ostanu sillon enkä myöhemminkään. En ees uutta paksumpaa patjaa sänkyyni, vaikka niitäki jo kävin kahtomassa. Mutta nykysin ainaki jonku aikaa yöstä, yleensä illasta, pijän jalakojani koholla noin nelijänkymmenenviijen asteen kulumassa. Mää oon kokeillu montaa konsti, mikä tuntus paraalta. On ollu tyynyä ja jalakarahia ja isoa taittopatjaa ja vaikka mitä. Tyynyt oli auttamata liian matalia ja pehemeitä. Jalakarahi taas oli liian iso ja painava liikutella. Taittopatja oli aika hyvä, mutta iso seki oli, ja sitte sitä tarvittiin aina välillä muualla.

Viimen mää sen keksin! Mää oon joskus ostanu ison jumppapallon, joka on jääny koko lailla käyttämätä, vaikka just selekäkipujen takia mää sen aikanaan hankin. Nyt mää laskin siitä liiat ilimat pihalle ja pistin sänkyyni polovitaipeitten alle. Siinä on seki hyvä puoli, että sen saa potkastua lattialle siinä vaiheessa, ku haluaa kääntyä vaikka kylelleen tai mahalleen. Useimpina öinä kuuluu mätkähys, ku pallo putoaa lattialle. Päivällä pallo voi olla vaikka lattialle, mutta aika usein mää nostan sen sängylle päiväpeiton päälle, ku oon petannu sängyn. Siinä se taas on käyttövalamiina, ku mää nousen orrelle.

Niin että kyllä se vaan usein niin on, että oma apu paras apu. Ei mun selekä vieläkään oo kokonaan kunnossa, mutta lopusta mää kai voi syyttää jo ihteäni. Oon niin laiska voimistelemaan ja venyttelemään, vaikka se ois tosi tehokasta hommaa ja varmasti auttas moneen vaivaan.

Tänään mää kumminki meen oikealla hierojalle. Oon joka kuukauveks varannu ajan kokohierontaan aina nelijän viikon välein. Se on taivaallisen rentouttavaa hommaa. Hieroja käyttää sellaisia kuumennettuja kiviä, joilla se hieroo kipeitä paikkoja, ei koko aikaa, mutta sillon tällön.

Mää oon aatellu, että ihiminen saa hemmotella ihteään välillä semmosilla asioilla, joista se nauttii. Hierottavana olo on ihanaa! Tässä kohassa ei kannata aatella, mitä se maksaa. Eikä mun tartte palijoakaan muistiani kaivella, ku jo huomaan, miten turhiin asioihin oon pistäny menemään palijo enemmän euroja. Mutta emmää niitäkään sure. Ne on siinä kohassa tuntunu hyviltä valinnoilta, ja ku ei niitä kerran takasi voi ottaa, on ihan turha tuntea tunnontuskia niistä. Eteenpäin elävän mieli!