Mulle palas mieleen yks ikävä asia tältä päivämäärältä nelijänkymmenen viijen vuojen takaa. Ite oon ollu sillon vähä toisella kymmenellä. Mun tätä nykyä vanhin sisko oli kirijottanu keväällä ylioppilaaks. Se oliki ensimmäinen ylioppilas meijän kakaroista. Mutta siinä ei mitään ikävää ollu, päinvaston.

Samana keväänä kirijotti ylioppilaaks kans yks Marija-Liisa naapuripitäjästä. Siihen aikaan lukio oli ikään ku keskikoulun jatketta, ja sanottiin, että ylioppilaaks kirijottavat oli kaheksannella luokalla. Nykysinhän ne on lukion kolomannella luokalla.

Marija-Liisa oli luokkasa etevin ja kirijotti muistaakseni nelijä ällää. Siihen aikaan se oli kova juttu, kun kirijotettavia aineitaki oli kaiken kaikkiaan vaan kuus. Reaaliki oli sellanen, että kaikki reaaliaineet niin ku biologia, maantieto, historia, uskonto, kemia, fysiikka, psykologia ja mitä niitä muita vielä mahto olla, kirijotettiin kaikki yhen ja saman aineen alla. Ei ollu mitään ainereaalia, niin ku nykysin, vaan yks arvosana tuli kaikista niistä aineista, joien kysymyksiin oli vastannu. Sitä en tiijä, kirijottiko Marija-Liisa reaalia, ja minkä arvosanan se siitä mahollisesti sai, mutta se ei ookaan tärkein juttu tässä.

Kesä kulu ja tuli elokuu ja sen viijes päivä. Sillon saatiin viesti, että Marija-Liisa oli kuollu. Se oli hirttäytyny kotitalosa heinälatoon.

Mää muistan vieläki, miltä musta sillon tuntu. Emmää tuntenu koko Marija-Liisaa sen tarkemmin, ku mitä olin siskoilta kuullu. Mutta siitä huolimata mää järkytyn mahottomasti. Itkin itekseni sen kuolemaa ja surin nuoren ihimisen elämän loppumista. Vaikka emmää tiijä, mitä mää oikeen surin. Kai mää vaan olin jotenki herkässä mielentilassa, ku murrosikäki oli alakamassa.

Kenellekään mää en voinu ahistuksestani puhua, tai kai oisin voinu, mutta jotenki tuntu semmoselta, että se asia piti käsitellä itekseen. Lisäks Marija-Liisasta taas tehtiin kuoleman jäläkeen melekeen nero. Arvailtiin, oliko se liian viisas elämään. Semmostaki puhuttiin, että se oli yrittäny hengenottoa iteltään useampaan kertaan samana kesänä. Oli kuulemma juonu jotain kasvinsuojelumyrkkyäki, maalaistalosta ku oli. Sillon oli keretty viiä mahahuuhteluun.

Kummää ny aikuisen järellä aattelen asiaa, niin Marija-Liisa olis varmasti tarvinnu psykologin tai terapeutin apua. Sitä varmasti pelotti aikuistuminen ja se, että piti lähteä kotoa pois opiskelemaan vieraalle paikkakunnalle. Se oli nimittäin päässy yliopistoon opiskelemaan. Ja kuka sen tietää, minkälaisia paineita sillä kotona oli. Seki varmaan rassas, ku piettiin kamalan viisaana, vaikka oli vissiin vaan tavallista ahkerampi ja tunnollisempi ja herkempi ihiminen.

Mutta eihän siihen aikaan terapeutista tiijetty yhtään mitään. Kaikki ahistuneet ja henkistä apua tarvihtevat leimattiin oikopäätä hulluiks, vaikkei niillä päässä mitään vikaa ois ollukaan. Ahistukset piti selevittää itekseen ja omin konstin, toisille ei passannu puhua halastua sanaa. Mitä ne ny naapuritki ois aatellu!

Mulla kesti kauan, ennen ku mää pääsin yli Marija-Liisan kuolemasta. Joka vuosi elokuun viijentenä päivänä mää muistin sen. Jotenki mulle on jääny mieleen, että sillon oli aina täyskuu, vaikkei se tietenkään mitenkään oo mahollista.

Sillon mää en osannu aatella sen vanhempien surua. Mää olin siihen liian nuori. Mutta nymmää osaan aatella sitäki. On se varmasti ollu kauhea paikka löytää lapsesa köyven jatkona, ku aamulla on lähteny elukoita tillaamaan. Ja siihen aikaan hengenottaminen iteltään oli suuri häpeä, joka lankes koko suvun päälle.

Jos Marija-Liisan vanhemmat vielä elää, toivon niille viimenki rauhaa ja vapautusta kaikesta syyllisyyvestä ja häpeästä.