Kertomukseen kuuluu vielä yksi osa, mutta julkaisen sen vasta oikealla paikallaan eli sen jälkeen, kun olin käynyt miestä tapaamassa. Nyt jatkan muistelua ja kerron asiat niin kuin niiden muistan tapahtuneen.

Elettiin tammikuun alun kylmää pakkaskautta. Pakkanen ei kuitenkaan minua haitannut valmistautuessani lähtemään tapaamiseen, jota oli sovittu ja peruttu ties miten monet kerrat ja joka kerta miehen suunnasta. Jos olisin pakkasen purevuutta pelännyt, olisin vetänyt villahousut ja pässin pökkimät sukat jalkaani matkaan lähtiessäni. Luultavasti en olisi unohtanut myöskään toppavaatteita.

Mutta minä en sellaisia ajatellut. Pidin itseäni kohtalaisen järkevänä ihmisenä, mutta nyt toimin kuin järkeni menettänyt. En voinut ymmärtää, miten mies, jonka tiesin petturiksi, sai vereni kohisemaan ja nosti kuuman punan poskilleni. Ajatuskin miehestä ja tämän käden hipaisusta ihollani lähetti oitis tuhannet perhoset räpistelemään vatsanpohjassani. Niinpä minä pukeuduin kauniisiin vaatteisiin, vedit ohuet sukat jalkaani ja sujautin jalkani kauneimpiin omistamiini nilkkureihin. Sitten olin valmis lähtemään.

Matka sujui hyvin. Täsmälleen sovittuna aikana seisoin miehen oven takana ja soitin ovikelloa. Mies tuli avaamaan, ja kohta olin miehen lämpimässä, ihanassa sylissä suu suuta vasten, käsi kaulalla. Yhä lähemmäksi toisiamme halusimme, ja mikäpä meiltä, aikuisilta, vapailta ihmisiltä olisi sen halun täyttymyksen estänyt. Minä nautin, mies nautti ja aika pysähtyi toviksi.

Minä olin kuvitellut, että nyt kun vihdoin pitkän eron jälkeen olimme tavanneet, olisimme käytettävissä olevan ajan kuluttaneet mahdollisimman tarkasti toistemme ihmeitä tutkien. Yllätyin aika tavalla, kun mies ei ollut siihen lainkaan halukas. Ehdotukseeni, että nauttisimme vielä toistamiseen ihanasta yhdessäolosta, hän vastasi, ettei suinkaan ollut mikään teräsmies. Ihmettelin vähän tuollaista vastausta, sillä olisi minulle riittänyt pelkkä lämmin läheisyyskin, jos mies koki, ettei hänestä muuhun ollut. En ryhtynyt miestä painostamaan, mutta painoin sanat kyllä tarkasti mieleeni. Ajan kuluessa ja kokemuksen karttuessa ovat ne valjenneet minulle aivan uudella tavalla.

Sitäkin ihmettelin, että myös tälle miehelle tuntui television seura olevan mukavampaa ja viihdyttävämpää ajankulua kuin minun lämmin ja kiihkeä seurani. En aikonut ryhtyä kilpailemaan television kanssa miehen suosiosta. Minä siinä kuitenkin häviölle olisin jäänyt. Kun mies seuraili televisiosta mieliohjelmiaan, lepäilin minä hänen sylissään, kunnes oli aika lähteä kotimatkalle. Seuraava päivä olisi työpäivä kummallekin.

Tyytyväisenä ja tyydytettynä palailin kotiin. Sinne päästyäni laitoin miehelle vielä tekstiviestin, jossa kerroin kotimatkan sujuneen kommelluksitta, ja kiitin häntä ihanista yhteisistä hetkistä. Minkäänlaista vastausta en viestiini saanut.