Koska mies oli tulossa viikonlopun vietosta järveltä, oli hän tietenkin sen mukaisesti pukeutunut, enkä minäkään odottanut häneltä minkäänlaista muuta varustautumista. Kaikki muu tuntui olevan sivuseikkaa. Tärkeää oli vain huuma, jonka koin, kun mies sisälle päästyämme veti minut syliinsä ja suuteli minua ensin varovasti, sitten kiihkeämmin. Painauduin miehen syliin ja vastasin suudelmiin yhtä kiihkeästi. Fyysinen halu suorastaan poltti sisälläni, ja parin viikon ero oli sitä vain vahvistanut.

Sen verran sentään maltoimme, että kysyin, halusiko mies käydä ensin suihkussa hikisen venereissun jälkeen. Hän halusi, ja kun suihkusta kohta tuli puhdas mies, ei meitä pidätellyt enää mikään. Nyt meillä oli tilaa ja paikkoja rakastella ja nauttia toisistamme, kun veneellä olimme joutuneet tyytymään ahtaaseen hyttiin ja sen suomiin mahdollisuuksiin.

Mies oli jo viesteissään etukäteen kertonut omasta ”käsikirjoituksestaan” tapaamiseemme liittyen. En tiedä, kuinka hyvin se toteutui, sillä yleensähän suunnitelmat ja fantasiat ovat paljon suurempia kuin niiden toteutukset. Minä olin kuitenkin tilanteessa, jossa koin saavani siihenastisen elämäni parasta seksiä, ja sanoinkin sen ääneen miehelle, sillä yleensä tärkeiksi kokemissani asioissa ja ihmissuhteissa en arkaile tai ujostele, vaan sanon juuri niin kuin ajattelen ja minusta tuntuu.

Kun mies illansuussa lähti ajelemaan kotiinsa päin ja kohti oikean elämänsä velvollisuuksia, jäin minä taas epätietoisena odottamaan, mahtaako uutta tapaamista enää tulla. Toivoin sitä kovin, mutta miehen käytös ja puheet viittasivat siihen, että toiveeksi se jäisikin. Olin päättänyt olla ripustautumatta enkä kysynyt mitään, vaikka tunteeni puhuivat aivan muuta.

Puolivälissä viikkoa sain sähköpostia. Taitavana rivienvälistä lukijana luin kaiken sellaisenkin, mitä viestiin ei ollut edes kirjoitettu ja tein siitä omat päätelmäni. Ne perustuivat myös niihin kokemuksiin, joita minulla oli edellissunnuntain tapaamisesta. Niinpä en vastannut viestiin mitään, koska en oikeasti tiennyt, mitä siihen olisin voinut vastata.

Sunnuntaina mies soitti minulle. Oli kolea ja sateinen elokuun iltapäivä, ja olin juuri palannut kyläreissulta kotiin. Mies kertoi olevansa koiran kanssa ulkona ja kysyi, miksen ollut vastannut hänelle mitään. En muista, mitä siinä puhelun aikana sanoin. Illemmalla kirjoitin hänelle ja kerroin, että hänen edelliset viestinsä olivat mielestäni olleet sen tyylisiä, että olin ajatellut kaiken olleen siinä. Kaikesta läpitunkeva ja syvään luotaava tulkintani oli taas punakynällä viivannut yli myös sellaiset asiat, jotka vähemmällä analyysilla ja hiukan harvemmalla seulalla olisi voinut jättää omaan arvoonsa.

Näin jälkeenpäin näen taas, että yritin varjella itseäni suurelta pettymykseltä, joka olisi tulossa ennemmin tai myöhemmin. En olisi halunnut kiinnittyä mieheen niin kovasti, että irtiriuhtaisusta jäisi kirvelevät haavat. En silloin ymmärtänyt, että niin oli jo käynyt, vaan petin itseäni ja oikeastaan miestäkin uskottelemalla muuta. Alla olevasta suorasta viestilainauksestani voi sen hyvin ymmärtää, ja sillä hetkellä ajattelin ja tarkoitin kuitenkin juuri sitä, mitä olen kirjoittanut! Miten sokea ihminen onkaan, silloin, kun ei halua nähdä!

”Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi sen suremiseen, mitä on ollut tai olisi voinut olla.
Haluan elää tässä hetkessä, ja jos tulevaisuudella on jotain mukavaa minulle tai meille tarjota, otan senkin iloiten ja nauttien vastaan ja kiitän elämää sen tarjoamista antimista!
Jos Sinun polkusi jollain lailla sivuavat omiani, haluan nauttia siitäkin mahdollisuudesta eli nautin jäätelöstä niin kauan kuin sitä on lautasellani!
Tiedostan ja hyväksyn realiteetit. Aikuisena ihmisenä otan täyden vastuun omista valinnoistani.

Elämämme on tässä ja nyt. Syyllisyyttä, syyttelyä, häpeää tai pelkoa ei ole...”