Hetken verran mietittyäni asiaa päätin tavata miehen. Samalla yritin tehdä itselleni selväksi sen, että tapaaminen olisi kenties ainoa, se luultavasti olemassa olevan tiedon ja tuntemusten perusteella johtaisi läheisempään kanssakäymiseen ja olisi jatkon osalta joka tapauksessa niin epävarmaa kuin olla ja osaa. Kun olin tehnyt päätökseni ja ilmoittanut sen miehelle, oli aika sopia käytännön järjestelyistä.

Päätimme tavata paikkakunnalla, jossa miehellä oli venepaikka. Sinne oli minulta matkaa vajaat sata kilometriä. Kesäkelissä se ei ollut matka eikä mikään, ja minä olin niin täpinöissäni, että olisin varmasti ollut valmis ajamaan vaikka puolet pidemmän matkan saadakseni tavata miehen. Mies kertoi, että koska hän oli lomalla ja veneilemässä, tapaamisemme tapahtuisi hänen veneellään melko yksinkertaisissa olosuhteissa. Minun ei siis pitänyt odottaa mitään luksusta missään asiassa. En odottanutkaan, sillä miehen näkeminen oli minulle pääasia.

Puhelumme aikana mies oli noin sadan kilometrin etäisyydellä tapaamispaikastamme. Yön kuluessa hän siirtyisi laituriin venepaikalleen, ja meidän oli määrä tavata seuraavana päivänä noin kello kymmenen miehen veneellä. Kaikki tuntui selkeältä ja yksinkertaiselta.

Varmuuden vuoksi vaihdoimme vielä sähköpostiosoitteita, jotta mahdollisista yllättävistä muutoksista voisi ilmoittaa toiselle. Miehellä oli minun puhelinnumeroni, mutta minulla ei ollut hänen numeroaan. Hän halusi silläkin tavalla pitää henkilöllisyytensä salassa, sillä eihän hän voinut tietää, etten koskaan käyttäisi väärin mitään asiaa, minkä hänestä saisin selville.

Näihin tunnelmiin lopetimme puhelun. Sisälläni kiehui. Odotin hullun lailla tapaamistamme, sillä petollisuudestaan huolimatta mies oli vanginnut ajatukseni ja tunteeni. Mikään järkipuhe ei olisi saanut minua pyörtämään päätöstäni, sillä ajattelin, että ainakin minulle jäisi tapaamisesta jotakin muisteltavaa. Ellemme tapaisi, ei mitään muisteltavaakaan olisi, ainoastaan kuvitelmat siitä, mitä olisi voinut olla.