Elämä kulki omaa latuaan eteenpäin. Vilho ei Onnin katoamista näyttänyt edes huomaavan. Muutenkaan ei pienen, omissa oloissaan viihtyneen koiran lähtö paljoakaan elämistä mullistanut. Ruokaa ei tarvinnut enää laittaa kuin Vilholle, ja Vilho oli myös ainoa lenkitettävä. Siinä taisivat olla suurimmat muutokset.

Mutta jonkinlainen jännitys poistui Onnin myötä. Enää ei tarvinnut pelätä koirien yhteenottoja, joissa Vilho väistämättä oli aina ollut alakynnessä ja Onnin kuritettavana. Joskus kävi äidillä mielessä, oliko koko Onnin otto ollut virheliike. Mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi, ja olihan pieni suloinen Onni saanut elämälleen jatkoa lähes vuoden. Se oli myös saanut kokea rakkautta ja huolenpitoa, välittämistä ja hyväksymistä, joita ilman se luultavasti oli pentuaikanaan jäänyt.

Vilholle oli Onnin talossa olo ollut kova koettelemus. Sitä ei ollut koskaan lyöty tai kuritettu. Se ei ollut tottunut toisten koirien hyökkäyksiin tai väkivaltaan. On vaikea sanoa, pelkäsikö se koko ajan Onnia. Ei sellaista sen käytöksestä voinut mitenkään havaita, sillä koirathan olivat usein kahden kotosalla, kun talonväki oli poissa. Ne nukkuivat vierekkäin ja riensivät yhdessä ovelle haukkumaan, kun joku tuli kotiin. Joskus oli Onni yrittänyt kuin vanhemman oikeudella hiukan ohjailla Vilhon toimia, mutta se oli ollut lähes isällistä ”kasvattamista”.

Silmittömät päälle hyökkäykset olivat oma lukunsa. Silloin tuntui, että Onnin päässä vain jotakin naksahti, eikä se kyennyt hillitsemään käytöstään. Oma lajitoveri, kukas muukaan, oli sitten se lähin, johon se vihansa purki.

Koirien käytöstä ja olemista seuratessa ei voinut välttyä ajatukselta, että ne ilmensivät olemuksellaan ja teoillaan kaikkia aikaisempia kokemuksiaan. Vilhosta, jota oli pidetty pennusta asti kuin kukkaa kämmenellä, hellitty, hyväilty, hoivattu ja leikitetty, oli kehittynyt rakastettava ja rakastava, ihmisiin ja lajitovereihinsa luottava koira, jolle ei olisi tullut mieleenkään haastaa riitaa tai ruveta tappelemaan. Ei se edes osannut tapella! Onninkaan hyökkäyksiin ei se ollut osannut vastata millään tavalla, vaan alistunut vain kirkuen tämän riepotettavaksi. Kun ei se itse halunnut tehdä pahaa kenellekään, ei sille tullut mieleenkään, että joku haluaisi tehdä pahaa sille. Niinpä Onnin väkivaltaisuus olikin sille outo ja uusi, pelottava kokemus.

Onni taas oli jo pennusta alkaen ollut muitten hylkimä ja sortama. Pentuna se oli siihen alistunut, kun ei muutakaan selviytymiskeinoa tiennyt. Kasvaessaan se otti käyttöön näennäisen rohkeutensa ja päätti hyökätä ensimmäisenä. Kaiken lisäksi sen mieleen pentuna kylvetty epäluulo ja luottamuksen puute saivat aikaan sen, ettei se osannut ottaa rennosti, vaan näki vihollisia joka paikassa, kuvitteli olevansa ainaisen puheenaiheen kohde, räkytti ja räksytti joka paikassa.

Vaikka se kotioloissa jo silloin tällöin saattoi hiukan rentoutua, oli ulkomaailma sille kuolemaan asti pelottava ja arvaamaton paikka, jossa kaiken aikaa oli tarkkailtava ympäristöä, ettei vain tulisi yllätetyksi. Ja kuitenkin niille, joita se rakasti ja joihin se luotti, oli se uskollisista uskollisin ystävä.

Niinpä niin, toukokuun loppupäivinä on Onnin kuolemasta kulunut jo neljä vuotta. Siellä sen hauta on edelleen ruusupensaan varjossa rantaan johtavan polun varrella. Siitä kulkee Vilho ohitse edelleen joka päivä rantapolulle lenkille mennessään. Enää ei pala Onnin haudalla kynttilä. Ruusupensas on levittänyt oksansa haudan ylle. Siellä on Onnin varjoisa ja hyvä levätä.

Tälläkään hetkellä ei Vilho ole talon ainoa koira. Uusi emäntä on tuonut taloon oman koiransa, Bellan. Kun taloon poikkeaa ja soittaa ovikelloa, kaikuu koiranhaukku koko talon läpi ulos asti. Vilho se siellä haukkuu ja Bella säestää…