Kun tärkeästä ensitapaamisesta kuitenkin oli kyse, piti Punahilkka tärkeänä kiinnittää huomiota myös pukeutumiseen. Moninaisilla treffeillä olleena hän oli susipukeutumisen osalta nähnyt jos jonkinlaista kuosia ja tyyliä. Enimmäkseen olivat kaikki sudet olleet asiallisesti, siististi ja tilanteen huomioon ottaen pukeutuneita. Mutta mahtui joukkoon joitakin sellaisiakin susia, joille vaikutti suorastaan tulleen kiire treffeille lähdön kanssa. Sellaiset sudet olivat kuitenkin harvinaisia poikkeuksia eikä Punahilkka heitäkään pahalla tai arvostellen muistellut. Hänen susitarhaansa mahtuivat kyllä kaikenkarvaiset sudet, takkuturkit ja karvansa luoneet, luihuhäntäiset tai sitten tuuhean häntäkomistuksen omaavat.

Itse piti Punahilkka aina huolen siitä, että ensitreffeille mennessään oli sellainen kuin oli antanut ymmärtää olevansa. Ei hän kuitenkaan missään Punahilkan hahmossa halunnut esiintyä, ei mitään roolia vetää, ei naamion taakse piiloutua. Sattuipahan nyt vain oikeassakin elämässä rakastamaan punaista väriä, minihameita, verkkosukkia ja korkokenkiä. Jos ei vaatekaapista muunlaisia tamineita löytynyt, niin pakkohan sitten oli pukeutua sellaisiin asusteisiin, joita sieltä käteen tarttui. Eikä ollut Punahilkka tähän mennessä ainakaan moitteita asuvalinnoistaan saanut, pikemminkin päinvastoin.

Koska seuraavan päivän treffit olisivat pienessä ravintolassa ja ruuan ääressä seurustellen oli tarkoitus ainakin alkuilta kuluttaa, valitsi Punahilkka asukseen lyhyen samettimekon, joka tietenkin oli väriltään kirkkaanpunainen. Mikään telttamainen rouvamalli, edes ex-rouvamalli, se ei tietenkään ollut, vaan toi rohkeasti esille Punahilkan sorjan vartalon kaaret ja kiinteän takamuksen, korosti sopivasti hänen pieniä rintojaan ja paljasti myös vatsan pienen pyöreyden.

Sillä Punahilkkahan ei ollut enää mikään eilisen teeren tyttö. Hän oli yli viisikymppinen, lapsia kohdussaan kantanut nainen, jonka vartalossa ikä ja elämänkokemus saikin näkyä. Ei Punahilkalla ollut tarvetta peitellä tai hävetä niitä muutoksia, joita elämä vääjäämättä jokaiseen jätti. Ellei hän jollekulle sudelle kelvannut ryppyineen, ihopoimuineen tai kasvojensa juonteineen, niin se oli sitten vain vähän valivali ja voivoi.

 Punahilkan naiseus ja hehku eivät olleet piilotettuina kohotusleikkausten arpien alle tai rasvaimun tuomaan pyykkilautavatsaan. Eivät ne olleet myöskään raskaassa meikissä tai yrityksessä näyttää nuoremmalta kuin oli. Ne tulivat esiin hänen elämänilossaan, rohkeudessaan heittäytyä elämän ja tulevaisuuden kannateltavaksi, uteliaisuudessaan maistaa jokaista sudenmarjaa, joka susipolun varrelta löytyi. Noissa asioissa ne olivat, eikä Punahilkka arkaillut tai kainostellut tipan tippaa niitä esiin tuodessaan. Helisevän naurun ja kuplivan ilon jätti Punahilkka jälkeensä mennä viuhtoessaan susipolkujen mutkissa kori käsivarrella keikkuen.

Tällaisia Punahilkka siinä asuaan valitessaan tuumaili. Kaikenlaista sitä mieleen juolahtikin. Mutta ei huonoja asioita ollenkaan, ei. Sopisi sitä kaikkien tämänikäisten ja vaikka minkä ikäisten hilkkojen joskus pysähtyä miettimään, mitä elämältä vielä oikein halusi ja miten se olisi mahdollista saavuttaa. Tyytyikö vanhaan vai oliko valmis tekemään työtä ja näkemään vaivaa, kukaties luopumaankin tutusta ja turvallisesta jotain uutta ja erilaista saavuttaakseen.

Puku oli nyt valittu: punainen, avokaulainen, samettia, sopivasti lyhyt, jalkaan mustat verkkosukat ja punaiset korkokengät, kaulalle punaiset helmet ja korviin punaiset napit. Harteilleen heitti Punahilkka punaisen huivin ja huulilleen laittoi niin hehkuvaa punaa, että näytti siltä kuin veripisara niiltä kohta tipahtaisi.